Ke­vät­lo­ma­vii­kon al­ku. Kur­ki­hir­ran al­la ku­hi­na ja pu­hi­na. Kai­ken­ko­koi­sil­la oli kova hin­ku pe­laa­maan – pe­laa­mas­ta pääs­ty­ä­kin. Ja jos ei pe­li­ko­neel­la enää riit­tä­nyt ai­ka, niin ai­na­kin kän­ny­kän mi­ni­näp­pik­sil­lä sor­met tans­si­vat sä­hä­käs­ti juu­ri asen­ne­tun il­mais­pe­lin polk­kaa. Rau­has­sa sai tram­po­lii­ni ke­vät­sääs­sä tuu­let­tua ja lau­ta­pe­lit vaa­te­kaa­pin ylä­hyl­lyl­lä to­muun­tua. Ei mut­ta hy­vä­nen ai­ka sen­tään! Tä­hän­kö on tul­tu? ih­met­te­lin minä it­sek­se­ni, kun vain yk­si lap­sis­ta­ni ha­keu­tui ak­tii­vi­ses­ti seu­raa­ni ja pyy­si pääs­tä pi­hal­le.

Het­ken mie­tit­ty­ni muis­tin, kuka on kuka. Ja mikä on vel­vol­li­suu­te­ni. Niin­pä ker­roin­kin lap­sil­le, et­tä tä­nään ke­rään enim­män lo­man ajak­si tal­teen niin kän­ny­kät, tie­to­ko­neen joh­dot kuin pe­li­ko­nei­den oh­jai­met­kin. Ra­joi­tet­tu ruu­tu­ai­ka tar­koit­taa, et­tei sitä nyt ai­na­kaan lo­man al­ku­pääs­sä ole ja lo­pus­sa­kin vain pie­nel­lä va­rauk­sel­la. Kuu­lui mu­ti­naa ja ma­ri­naa, mut­ta suu­rem­mit­ta koh­tauk­sit­ta ta­ka­va­ri­koi­ta­va ta­va­ra­mää­rä luok­se­ni toi­mi­tet­tiin. Ja kap­pas kum­maa, pian oli jo suun­ni­tel­mis­sa ha­kea ka­ve­rei­ta tai läh­teä vel­jes­ten kes­ken pot­ki­maan pal­loa. 1–0 ja kaik­ki voit­ti, ajat­te­lin minä mie­les­sä­ni.

Mut­ta kuka ta­ka­va­ri­koi­si mi­nun pu­he­li­me­ni ja yh­tey­te­ni in­ter­ne­tin iha­naan ja sa­la­ka­va­las­ti ai­kaa­vie­vään maa­il­maan? No, mut­ta pu­he­li­mit­se­han olen yh­tey­des­sä lap­sii­ni, ys­tä­vii­ni, kou­lun opet­ta­jiin ja vaik­ka ja ties mi­hin! puo­lus­te­lin mie­les­sä­ni, kun puo­li­sa­laa kul­man ta­ka­na kur­kis­tin, mitä sin­ne Fa­ce­boo­kiin kuu­luu. Ja ko­vas­ti tär­ke­ää asi­aa oli tie­to­ko­neen näy­töl­le­kin jo en­nen kuin lap­set pai­nui­vat peh­kui­hin­sa. Huh huh, pu­dis­te­lin hil­jaa mie­les­sä­ni it­sel­le­ni pää­tä, kun tä­män ha­vait­sin. Jo­tain ra­jaa!

Ei tar­vit­se ke­la­ta elä­mää kuin 10 vuo­den pää­hän ja to­de­ta, et­tä nämä ny­kyi­set vies­tin­tä­vä­li­neet ei­vät sil­loin syö­neet vai­vih­kaa päi­vän tun­te­ja, ei­vät­kä or­juut­ta­neet ole­maan saa­ta­vil­la 24/7. Sil­loin ne pal­ve­li­vat sii­nä omi­nai­suu­des­sa, jo­hon ne alun­pe­rin luo­tiin: vies­tin­nän hel­pot­ta­ji­na ja apu­vä­li­nei­nä. Ajat muut­tu­vat ja ta­vat ja tot­tu­muk­set sii­nä si­vus­sa. Nyt tun­tuu, et­tä hel­pos­ta vies­tin­näs­tä on muo­dos­tu­nut tie­don tul­va. On ai­van, kuin oli­si ol­ta­va koko ajan saa­ta­vil­la. Siis siel­lä vir­tu­aa­li­maa­il­mas­sa. Ei tar­vit­se ol­la, to­te­sin, kun ana­ly­soin mas­sii­vi­set käyt­tö­tot­tu­muk­se­ni läpi. Jo­hon­kin oli ve­det­tä­vä raja.

Ke­vät­lo­ma­viik­ko oli vie­räh­tä­nyt puo­leen vä­liin. Täy­del­li­siä on­nis­tu­mi­sia ei ol­lut ol­lut, mut­ta lä­hes il­man päät­tei­tä ja lait­tei­ta olim­me saa­neet lo­ma­päi­viä viet­tää. Enem­män yh­des­sä. Enem­män läs­nä, vaik­ka pie­nel­lä na­his­te­lul­la ja nu­ri­nal­la kuor­ru­tet­tu­na. Suu­rim­pa­na kom­pas­te­li­ja­na minä, ai­kui­nen. Oli­si niin hou­kut­te­le­vaa pur­kaa kiel­to ja hel­lit­tää pe­li­lu­van puo­lel­le ja näin saa­da vä­hän enem­män rau­hal­li­sia het­kiä omaan lo­ma­viik­koon, hai­kai­li mu­ka­vuus­puo­lel­le täh­tää­vä mie­li­hy­vän hen­ki mie­les­sä­ni. Nyt ei luo­vu­te­ta, vaan so­pi­muk­ses­ta pi­de­tään kiin­ni – plus­san puo­lel­le täs­sä yh­des­sä­o­los­sa kui­ten­kin on jää­ty, to­te­si kas­vat­ta­ja mi­nus­sa ja jat­koi lei­kin lop­puun as­ti.

Ja mikä oli­kaan tä­män ra­ja­tun elä­män­jak­son lop­pu­sal­do? Se oli pe­läs­tyt­tä­vä ha­vain­to sii­tä, mi­ten pal­jon eri lait­tei­den viih­de­käyt­tö nie­lai­see ai­kaam­me, siis ihan kaik­kien mei­dän ai­kaa. Se sää­ti käyt­tö­tot­tu­mus­nap­pu­laa ai­na­kin het­kel­li­ses­ti pie­nem­mäl­le vo­lyy­mil­le. Jat­kos­sa ajan­käy­tön ja ko­nei­den yh­tei­se­lä­mää oli tar­koi­tus tark­kail­la pon­te­vam­min.

äly­pu­he­li­mil­la ja muil­la vies­tin­tä­lait­teil­la olem­me kiin­ni koko maa­il­mas­sa lä­hes ala­ti. On ihan hyvä ra­ja­ta nii­den käyt­töä ja ar­vot­taa sa­mal­la omaa ajan­käyt­tö­ään. Ja ar­vos­taa sitä, mitä ym­pä­ril­läm­me ta­pah­tuu ihan li­ve­lä­he­tyk­se­nä. Voi to­de­ta van­haa sa­nan­las­kua mu­kail­len: vies­tin­tä­lait­teet ovat hy­viä or­jia, mut­ta huo­no­ja isän­tiä.