Jos maa­tam­me ei ra­ken­na

Ju­ma­la, aut­ta­jam­me,

niin työm­me tyh­jiin rau­ke­aa,

me tur­haan har­ras­tam­me.

Se min­kä ih­mis­voi­ma loi,

ei kos­kaan tääl­lä kes­tää voi,

jos tuki Her­ran puut­tuu.

On it­se­näi­syys­päi­vän aa­mu­päi­vä. Is­tun ju­nas­sa. Tu­tut mai­se­mat vi­lis­tä­vät sil­mie­ni ohi tar­mok­kaan Pen­do­li­non ku­ro­es­sa ki­lo­met­re­jä um­peen kiih­ty­väl­lä tah­dil­la. Olen mat­kal­la en­ti­seen ko­ti­kau­pun­kii­ni. Sitä aja­tel­les­sa­ni vat­sas­sa­ni len­te­lee on­nel­li­sia per­ho­sia, ne le­pat­ta­vat odot­ta­vas­ti.

Olo­ti­la­ni täl­lä mat­kal­la on kuin vii­me vuo­sien elä­män­ti­lan­tee­ni. Vä­li­vai­het­ta. Ta­san kol­me vuot­ta sit­ten läh­din per­hee­ni kans­sa ul­ko­mail­le aja­tuk­se­na vii­pyä siel­lä use­am­pia vuo­sia. Elä­män­ti­lan­tei­den muu­tok­ses­sa tai­vuim­me kui­ten­kin pa­laa­maan Suo­meen jo en­na­koi­tua ai­em­min.

Oli kai­kil­le per­heen­jä­se­nil­le ar­vo­kas ko­ke­mus saa­da asua ul­ko­mail­la ja si­säis­tää si­kä­läi­siä ta­po­ja ja tot­tu­muk­sia. Se oli mai­nio nä­kö­a­la­paik­ka myös tar­kas­tel­la omaa ko­ti­maa­ta Suo­mea etääl­tä. Pie­net ja ar­ki­set asi­at nou­si­vat kes­kus­te­luis­sa ar­vok­kaa­seen ase­maan. Moni it­ses­tään­sel­vyys to­den­tui käy­tän­nön ta­sol­la kii­tol­lis­ten aja­tus­ten koh­teek­si. Tur­val­li­suus. Jo­ka­mie­hen oi­keus. Jouk­ko­lii­ken­teen help­pous. Kou­lu­ruo­kai­lu. Lis­ta on pit­kä.

Suo­mi pi­tää huol­ta omis­taan. Mie­les­sä­ni to­sin pro­tes­toin, et­tä jos­kus jopa lii­al­li­suuk­siin as­ti, niin et­tä joku saat­taa pas­si­voi­tua jopa tah­to­mat­taan ja elää so­si­aa­li­tur­van suo­jas­sa ai­van kuin va­hin­gos­sa. Mut­ta kai­ken kaik­ki­aan Suo­mi on ta­vat­to­man hie­no ko­ti­maa.

Suo­mes­sa on asi­at hy­vin. Jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me tar­koit­taa mo­nel­le meis­tä sa­maa kuin jo­ka­päi­väi­nen yl­tä­kyl­läi­syy­tem­me. Ylen­palt­ti­nen hy­vin­voin­ti saat­taa vää­ris­tää asi­oi­ta mie­les­sä­ni. Tänä syk­sy­nä olen yl­lät­tä­nyt it­se­ni usein haa­ve­a­jat­te­le­mas­ta ja kur­kot­te­le­mas­ta ai­van kuin oman elä­mä­ni ul­ko­puo­lel­le. Sin­ne oman re­vii­ri­ni ja ko­ti­ai­dan toi­sel­le puo­lel­le, jos­sa ku­vit­te­len ole­van jo­tain isom­paa, jo­tain vie­lä­kin iha­nam­paa ja – niin no, jo­tain pa­rem­paa. Mikä sit­ten on sitä pa­rem­paa? Suu­rem­mat huo­neet? Kor­ke­am­pi kat­to? Uu­den­kar­he­am­pi au­to? Kun on koti ja kat­to pään pääl­lä, ruo­kaa riit­tä­miin, so­pi­van ko­koi­nen paik­ka yh­teis­kun­nan jä­se­ne­nä ja lä­hei­siä ih­mi­siä, niin on sii­nä yh­del­le ih­mi­sel­le kyl­lik­si. Enem­män kuin riit­tä­miin.

On hyvä kes­kit­tyä sii­hen mitä on. On rik­kaut­ta näh­dä kau­neut­ta elä­män pie­nis­sä ja ar­ki­sis­sa asi­ois­sa. Aa­mu­kah­vin au­tuus. Au­ton on­nis­tu­nut käyn­nis­tys ko­val­la­kin pak­ka­sel­la. Ko­din pik­ku­sau­nan te­ra­peut­ti­set löy­lyt. Ohi­men­nen saa­tu ha­laus omal­ta per­heen­jä­se­nel­tä.

On tur­val­lis­ta ru­koil­la tai­vaan Isäl­tä joh­da­tus­ta omaan elä­mään, kun it­se ei tar­kal­leen tie­dä, mi­hin suun­taan läh­ti­si seu­raa­vak­si. Minä olen Suo­meen muut­ta­mi­sen jäl­keen liit­tä­nyt asu­mi­seen liit­ty­vät toi­veet il­ta­ru­kouk­see­ni ker­ta toi­sen­sa jäl­keen. It­se en ole osan­nut suun­ni­tel­la, on­ko ny­kyi­nen asuin­paik­ka­kun­tam­me py­sy­vä. Las­ten ta­kia to­sin olen aja­tel­lut, et­tä py­sy­vyys on mo­nien muut­to­jen jäl­keen tär­keä asia. Oma toi­vee­ni on ol­lut, et­tä sai­sim­me run­saas­ti enem­män ti­laa elä­mi­seen.

Tai­vaan Isä kuu­lee pyyn­tö­ni. Asu­mi­seen liit­ty­vät asi­at jär­jes­ty­vät kär­si­väl­li­sen odo­tuk­sen jäl­keen. Jo­kin vä­li­ti­la lop­puu, kun jou­luk­si muu­tam­me uu­teen ko­tiin vain muu­ta­man ki­lo­met­rin pää­hän ny­kyi­ses­tä asun­nos­tam­me. Talo tun­tuu heti kut­su­val­ta ja meil­le so­pi­val­ta. On­nel­li­se­na olen jäl­leen ker­ran pa­kan­nut elä­mäm­me lä­hi­kau­pas­ta ha­et­tui­hin ba­naa­ni­laa­ti­koi­hin. Las­kos­ta­nut, rul­lan­nut ja peh­mus­ta­nut. Ne rik­ki­me­ne­vät­kin suo­jan­nut kol­huil­ta muu­tos­sa. Aja­tuk­sis­sa­ni olen sa­mal­la siir­ty­nyt koh­ti uut­ta ko­tia ja suun­ni­tel­lut jou­lua.

Juna py­säh­tyy pää­te­a­se­mal­le. Tut­tu ase­ma­ra­ken­nus sei­soo omal­la pai­kal­laan, vaik­ka dy­naa­mi­nen kau­pun­ki­ra­ken­ta­mi­nen on muut­ta­nut sen lä­hiym­pä­ris­tön lä­hes tun­nis­ta­mat­to­mak­si. Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen pu­nais­ten tii­li­sei­nien tut­tu näky ai­heut­taa lii­ku­tuk­sen hyö­ky­aal­lon si­sim­mäs­sä­ni. Ko­di­kas en­ti­nen ko­ti­sii­o­ni­ni. Etei­sau­las­sa lu­kui­sia tut­tu­ja kas­vo­ja. Ys­tä­viä. Per­hos­par­vi ma­has­sa­ni le­hah­taa len­toon ja sy­dän läm­pe­nee. "Ju­ma­lan ter­ve, pit­käs­tä ai­kaa", ter­veh­dim­me ja ha­laam­me toi­si­am­me. On hyvä ol­la.

Täs­sä vii­me viik­ko­jen pro­ses­sis­sa on jo­tain sa­maa kuin sil­loin, kun kol­me vuot­ta sit­ten kir­joi­tin en­sim­mäi­sen teks­ti­ni tä­hän Päi­vä­mie­hen blo­gii­ni. Sa­maan ai­kaan ko­tim­me ir­tai­mis­toa sul­lot­tiin val­ta­me­ri­kont­tiin ul­ko­maan­muut­toi­hin eri­kois­tu­neen muut­to­fir­man toi­mes­ta. Oi­val­lan, et­tä vaik­ka jo­kin ym­py­rä sul­keu­tuu kir­joit­ta­es­sa­ni nyt vii­meis­tä blo­gi­tek­si­ä­ni tän­ne pals­tal­le, niin toi­vei­kas tai­val­luk­se­ni jat­kuu.

Olen mat­kal­la, ja har­ras toi­vee­ni on ker­ran pääs­tä tai­vaa­seen. Sii­o­nin ke­vät -leh­des­sä oli vuo­sia sit­ten kos­ket­ta­va ker­to­mus su­loi­ses­ta Joo­sua-po­jas­ta. Hän sa­noi, et­tä tääl­lä maan pääl­lä olem­me vä­hän niin­kuin mö­kil­lä, mut­ta oi­kea ko­tim­me on tai­vaas­sa. Tuon aja­tuk­sen poh­jal­ta olen al­ka­nut aja­tel­la, et­tä vä­li­ti­la on­kin ihan hyvä paik­ka. Se on mi­nul­le so­pi­va paik­ka täs­sä elä­mäs­sä, jota nyt elän.

Kii­tos si­nul­le, joka tätä luet. Kii­tos si­nul­le, joka olet ot­ta­nut ol­ka­pääs­tä­ni kiin­ni ja ker­to­nut lu­ke­va­si teks­te­jä­ni. Kii­tos si­nul­le, joka olet kap­sah­ta­nut kau­laa­ni ja an­ta­nut myön­teis­tä pa­lau­tet­ta vai­ke­ak­si­kin ko­ke­mis­ta­ni asi­ois­ta, joi­ta olen blo­gi­kir­joi­tuk­ses­sa­ni kä­si­tel­lyt. Kii­tos ver­tais­tu­es­ta te mai­ni­ot blo­gis­ti­kol­le­gat, joi­ta olen kou­lu­tuk­sis­sa ta­van­nut ja kii­tos Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­den toi­mi­tuk­seen kir­joit­ta­mi­sen tu­ke­mi­ses­ta. Kii­tos per­heel­le­ni, joka on an­ta­nut ai­het­ta ja ai­kaa kir­joit­ta­mi­sel­le. Kii­tos ys­tä­vil­le, jot­ka ovat kom­men­toi­neet teks­te­jä­ni. Suu­rin kii­tos tai­vaan Isäl­le. Us­kon, et­tä hän on näh­nyt, mi­ten omaa us­ko­a­ni vah­vis­ta­vaa tämä kir­joi­tusp­ro­ses­si on mi­nul­le ol­lut ja mi­ten pal­jon se on mi­nua vah­vis­ta­nut.

Lä­hes­ty, Her­ra lau­pi­as,

kan­saam­me ar­mos­sa­si.

Suo mei­dän, Kaik­ki­val­ti­as,

säi­lyä tur­vis­sa­si.

Jos si­nul­ta on siu­naus,

ei es­tä mei­tä heik­kous,

vaan työm­me teh­dä voim­me.

(Vir­si 582: 1,8.)