Jo vuo­si on vie­räh­tä­nyt sii­tä, kun pa­la­sin las­ten kans­sa Suo­meen Ame­ri­kan ko­dis­tam­me. Tuo­ree­na ovat kui­ten­kin muis­tis­sa kol­men vuo­den ta­kai­set tun­nel­mat, kun val­mis­tau­duim­me odot­ta­vai­sin mie­lin suu­reen loik­kaan, suur­per­heen muut­toon Yh­dys­val­toi­hin. Muis­tan, mi­ten lä­hes koko per­heen voi­min kä­vim­me ar­koi­na vii­su­mi­haas­tat­te­lus­sa Yh­dys­val­to­jen suur­lä­he­tys­tös­sä Hel­sin­gis­sä ja jän­nit­ty­nei­nä odo­tim­me vii­su­me­ja, jot­ka jo seu­raa­val­la vii­kol­la tu­li­vat­kin pos­tit­se ko­tiim­me maa­gi­sil­la L-2 lei­moil­la va­rus­tet­tu­na. Seu­raa­vat muis­ti­ku­vat ovat muut­to­fir­man saa­pu­mi­ses­ta. Sii­tä, kun he jäi­vät pa­ke­toi­maan ko­ti­am­me pa­ket­tiin ja me kaa­sut­te­lim­me kah­del­la vuok­ra-au­tol­la mum­mo­lan ja ys­tä­vien kaut­ta len­to­kent­tä­ho­tel­liin en­nen pit­kää len­toa uu­teen ko­tiim­me uu­del­la man­te­reel­la. Muis­tan sen kai­ken kuin ei­li­sen.

Tuo ul­ko­maan jak­so on jät­tä­nyt mei­hin kaik­kiin jäl­jen. Eh­kä se on opet­ta­nut suh­tau­tu­maan eri kult­tuu­ri­taus­tai­siin ih­mi­siin luon­te­vas­ti ja he­rät­tä­nyt myös oras­ta­van mie­len­kiin­non maa­il­man eri kan­sa­lai­suuk­sia koh­taan. Tu­li­ai­si­na on ma­ku­muis­to­jen yl­tä­kyl­läi­syyt­tä, tär­kei­tä ih­mis­suh­tei­ta ja muis­to­ja uu­sis­ta pai­kois­ta. En­nen kaik­kea meil­lä on ko­ke­mus ta­val­li­ses­ta ar­jes­ta uu­den kes­kel­lä, osal­la meis­tä jopa ko­ke­mus kou­lu­ar­jen al­ka­mi­ses­ta täy­sin um­mik­ko­na. Se elä­män­jak­so oli ajoit­tain haas­ta­vaa, mut­ta sa­mal­la myös kas­vat­ta­vaa ja pal­kit­se­vaa.

Muis­to­jen al­bu­mis­sa on myös ni­put­tain ko­ke­muk­sia juh­lis­ta. Pääl­lim­mäi­se­nä tun­ne­pi­toi­set ko­ke­muk­set eri­lai­sis­ta jou­luis­ta ja tie­toi­suus sii­tä, et­tä eri­lai­nen jou­lu voi ol­la ihan hyvä jou­lu, vaik­kei sii­nä ole­kaan kaik­ki ai­van sa­moin kuin lap­suu­den Suo­mi-jou­luis­sa. Tai et­tä ame­rik­ka­lai­sis­sa häis­sä voi­daan tar­joil­la hää­ka­kun si­jaan kup­pi­kak­ku­ja ja hau­ta­jai­sis­sa voi­daan ol­la var­vas­tos­suil­la­kin. Ja et­tä se kaik­ki on tosi okei, kos­ka tun­nel­ma on läm­min ja rak­kau­del­li­nen.

Mik­si ha­lu­sim­me kui­ten­kin pa­la­ta Suo­meen? Minä en­nen­kaik­kea sik­si, et­tä olen äi­ti. Ja van­hem­pa­na sik­si, et­tä täy­si-ikäi­set ja ne mel­kein täy­si-ikäi­set lap­sem­me asui­vat Suo­mes­sa. Ikä­vä ja saa­ta­vil­la ole­mi­sen tar­ve kas­voi­vat si­säl­lä­ni niin suu­rek­si, et­tä muut­to tun­tui vält­tä­mät­tö­mäl­tä. Pa­luu­muut­ta­ja­lap­sem­me ha­lu­si­vat koko Yh­dys­val­lois­sa asu­mi­sen ajan pa­la­ta ko­ti­maa­han eh­kä sik­si, et­tä Suo­mi oli hei­dän muis­ti­ku­vis­saan kul­ta­reu­nai­nen On­ne­la, jos­sa va­paus tar­koit­ti ihan oi­ke­as­ti­kin lu­paa liik­kua mel­ko va­paas­ti il­man ai­nais­ta saat­ta­jaa kin­te­reil­lään. Pa­luu­muut­ta­ja­poi­kiem­me mie­les­tä Suo­mi tar­jo­si muis­ti­ku­vis­sa tut­tuut­ta ja tur­vaa, ja ta­val­laan pa­luu oli­kin heil­le help­poa.

Sil­ti ko­ti­maa­han pa­luu­seen liit­tyy yl­lät­tä­vyyk­siä, joi­ta on voi­nut ajoit­tain ol­la han­ka­la tun­nis­taa. Maa­il­mal­le läh­ties­sä jo oi­kein odot­ti, et­tä moni asia elä­mäs­sä muut­tuu ja et­tä on­gel­mia mitä to­den­nä­köi­sem­min on vas­tas­sa esi­mer­kik­si vi­ras­to­a­si­oin­te­ja ope­tel­les­sa. It­se koin, et­tä pa­la­sim­me vah­vas­ta pal­ve­lu­kult­tuu­ris­ta ka­run­tun­tui­seen it­se­pal­ve­lu­kult­tuu­riin, kun pa­la­sim­me ta­kai­sin Suo­meen. Tie­tys­ti myös mi­nul­la saat­toi ko­ti­maa­han pa­luu­seen liit­tyä epä­re­a­lis­ti­sia tun­ne­muis­to­ja ja moni asia oli muut­tu­nut ul­ko­mail­la olon ai­ka­na. Suo­meen pa­la­si per­he, jon­ka pie­nim­mäl­le lap­sel­le esi­mer­kik­si ko­ti­maa­han pa­luu tar­koit­ti­kin muut­ta­mis­ta uu­teen kou­lu­kult­tuu­riin - hä­nel­lä kun oli ko­ke­mus­ta vain ame­rik­ka­lai­ses­ta kou­lus­ta.

Pamu-per­heem­me sai täy­den­nys­tä kes­kel­lä kuu­min­ta ke­sää, kun läh­töm­me jäl­keen vie­lä vuo­dek­si Yh­dys­val­toi­hin töi­hin jää­nyt mie­he­ni­kin pa­la­si ku­lu­nee­na ke­sä­nä ko­tiin. Ihan ko­ko­naan ja lo­pul­li­ses­ti. Roh­ke­as­ti hän vii­mein ir­ti­sa­nou­tui si­kä­läi­ses­tä työ­pai­kas­taan ja aset­tui omal­le pai­kal­leen isäk­si ja avi­o­mie­hek­si luok­sem­me Suo­meen. Olim­me kaik­ki hy­vin iloi­sia hä­nen pa­luus­taan ja hän sii­tä, et­tä saat­toi taas kun­nol­la ol­la ja elää mei­dän kans­sam­me. Ar­kis­ta ja sik­si niin uu­del­la ta­val­la taas juh­la­vaa per­he-elä­mää tääl­lä mak­sa­laa­tik­ko­ei­nes­ten ja toi­mi­van jouk­ko­lii­ken­teen On­ne­las­sa.

Ai­van on­gel­mit­ta ei pa­luu­muut­to hä­nel­lä­kään men­nyt. Vais­to­sin, mi­ten hän mie­les­sään pun­ta­roi mo­nia asi­oi­ta ja sitä, mik­si tääl­lä ko­ti­maas­sa joku asia teh­dään noin ei­kä näin. Lo­ma­kuu­kau­den jäl­keen käyn­nis­ty­nyt tii­vis työn­ha­ku­jak­so tuot­ti het­kit­täin yl­lät­tä­vi­ä­kin pet­ty­myk­siä. Mie­he­ni to­te­si, et­tä asi­at me­ne­vät juu­ri niin kuin tai­vaan Isä on tar­koit­ta­nut ja sii­hen on hyvä tur­va­ta. Koko per­he eli mu­ka­na työn­haun eri vai­heis­sa, ja ilo kup­li kaik­kien kas­voil­la, kun muu­ta­mien viik­ko­jen työn­ha­kup­ro­ses­si tuot­ti toi­vot­ta­van lop­pu­tu­lok­sen ja uu­si työ­paik­ka var­mis­tui.

En it­se vie­lä­kään oi­kein ym­mär­rä, mik­si elä­mä ete­nee, niin kuin se ete­nee. Mik­si on jä­tet­tä­vä taak­seen niin mo­nia ih­mi­siä, tär­kei­tä ta­pah­tu­mia ja paik­ko­ja ja mik­si on ha­lat­ta­va niin mo­nia hy­väs­te­jä. Jää­mi­nen pai­kal­leen ei kui­ten­kaan ol­lut mi­nul­le kos­kaan to­del­li­nen vaih­to­eh­to, kun tuli mah­dol­li­suus ko­keil­la ul­ko­mail­la asu­mis­ta. Ja se kan­nat­ti, läh­te­mi­nen. Jää­mi­nen ul­ko­mail­le ei myös­kään ol­lut enää mah­dol­lis­ta, kun oi­val­sin, mi­ten puo­lik­kaa­na siel­lä elin, sit­ten­kin. On­nek­si mi­nun ei tar­vit­se kaik­kea ym­mär­tää. Asi­at elä­mäs­sä me­ne­vät juu­ri niin kuin on tar­koi­tet­tu. Tai­vaan Isäl­lä on suun­ni­tel­ma mi­nun­kin elä­mää­ni var­ten, näin luo­tan ja us­kon.