Mit­taan kah­vin. Oh­jei­den ohi puo­li de­siä enem­män po­ro­ja. Sama jut­tu suk­laa­kak­kua teh­des­sä. Suk­laan mää­rä tup­laan­tuu ai­van huo­maa­mat­ta. Ohi­men­nes­sä pyy­hin uu­nin pääl­tä pin­to­ja. Isoin liik­kein ja laa­join ve­doin. Ker­ral­la vä­hän enem­män. Nuo­ruu­des­sa­ni joku pys­tyi syö­mään kek­si­pa­ke­tis­ta vain yh­den tai kak­si kek­siä. Mi­nul­la meni ker­ral­la koko pöt­kö. Mi­nuu­te­ni mää­ri­tel­mä. Ai­na­ko öve­ris­ti kaik­kea?

**

Tun­tuu, et­tä elä­mä lei­kit­te­lee kans­sa­ni. Juu­ri kun ku­vit­te­len pur­jeh­ti­va­ni tur­va­sa­ta­maan, ta­pah­tuu­kin jo­tain, mikä saa kiik­ke­rän pur­te­ni keik­ku­maan. Raa­hau­dun py­hä­nä seu­ra­penk­kiin, ai­van sin­ne pe­rim­mäi­seen nurk­kaan, lä­hes etei­seen. Sin­ne seu­ra­vä­en kat­sei­den ulot­tu­mat­to­miin. Ja kui­ten­kin ai­van ai­ti­o­pai­kal­le. Seu­roi­hin saa­puu yk­si pik­ku­per­he myö­häs­sä puus­kut­ta­en ja lun­ta ken­gis­tä ko­pis­ta­en. Ve­tä­vät tuo­lit al­leen sii­hen etei­seen. Ajat­te­le­vat kai huo­maa­vai­ses­ti, et­tei­vät häi­rit­se al­ka­nut­ta pu­het­ta. Uu­ni­tuo­re vau­va tu­hi­see tyy­ty­väi­se­nä kar­va­reu­nai­sen hup­pun­sa suo­jas­sa. Hä­nen un­taan käy tuon tuos­ta­kin tar­kis­te­le­mas­sa huo­le­kas iso­sis­ko, muu­ta­man vuo­den van­ha vas­ta it­se­kin.

Heil­lä kai­kil­la näyt­tää ole­van hyvä ol­la. Tun­tuu, et­tä vain minä olen le­vo­ton, en­kä jak­sai­si is­tua aloil­la­ni. Saar­nan ai­ka­na kui­ten­kin rau­hoi­tun ja kor­va­ni her­kis­tyy kuu­le­maan asi­oi­ta, joil­la pur­te­ni keik­ku­mi­nen ta­saan­tuu. Saar­nan yk­si­tyis­koh­dat ovat jo unoh­tu­neet, mut­ta sen tar­jo­a­ma eväs­tys on täs­mäl­leen sitä vir­voi­tus­ta, jota ja­no­an. Kuis­kut­te­le­va epäi­lyk­sen mie­li laan­tuu, ja an­tau­dun us­ko­maan lap­sen lail­la. Etei­ses­sä is­tu­van pik­ku­per­heen hyvä olo val­taa mi­nut­kin. Ar­mos­ta osal­li­nen, muis­tut­taa pu­hu­ja. Yk­sin ar­mos­ta, ajat­te­len mie­les­sä­ni nyö­ky­tel­len. Ve­nee­ni pää­see ta­kai­sin tur­val­li­sel­le väy­läl­le. Sitä oh­jaa Hän, joka tun­tee reit­tim­me.

**

Ase­man kuu­lu­tuk­set tun­keu­tu­vat vä­lil­lem­me kes­kel­lä ha­laus­ta. Hy­väs­ti­jät­tö­jen het­kiä on ol­lut mo­nia. Sil­ti se ei ole teh­nyt meis­tä kum­mas­ta­kaan yh­tään sen mes­ta­ril­li­sem­paa sii­nä. Tut­tuus ja muu­tos lei­jai­le­vat sa­mas­sa het­kes­sä ym­pä­ril­läm­me. Siu­naam­me toi­si­am­me ja toi­vo­tam­me kaik­kea hy­vää. On jo­ten­kin hel­pom­paa pääs­tää rak­kaa­ni ta­kin­kau­luk­ses­ta ir­ti, kun saam­me siu­na­ta toi­nen tois­tam­me tur­val­li­ses­ti ja toi­vot­taa Ju­ma­lan rau­haa.

Er­ka­nem­me ja ul­koil­man vii­ma tart­tuu pos­ki­päi­hi­ni pu­re­vas­ti. Val­mis­tau­dun taas ar­keen yk­sin. Tut­ki­mus­jak­so­ja, Wil­ma-vies­te­jä, kou­lu­tuk­sia, ko­ti­teh­tä­viä, las­kun­mak­sua, lais­kan­läk­sy­jä. Jo­ten­kin se kaik­ki tun­tuu kui­ten­kin hel­pom­mal­ta ja ke­vy­em­mäl­tä kuin en­nen puo­li­son vie­rai­lua. Muis­tan jäl­leen pa­rem­min, et­tä tämä etäi­syys on vä­li­ai­kais­ta ja to­del­li­set tun­teet sei­laa­vat jos­sain At­lan­tin ja Tyy­nen val­ta­me­ren vä­li­maas­tos­sa. Mi­nun teh­tä­vä­ni on pi­tää huol­ta lap­sis­tam­me ja si­lit­tää hei­dän isi-ikä­vää pie­nem­mäk­si tääl­lä Suo­mes­sa ja mie­he­ni teh­tä­vä on saat­taa pää­tök­seen jo­tain, min­kä yh­tei­sel­lä pää­tök­sel­lä aloi­tim­me Ame­ri­kas­sa. Kesä tu­lee. Ja puo­li­so­ni ko­tiu­tuu sen myö­tä jos­sain vai­hees­sa. Vii­meis­tään syk­syl­lä?

**

Mit­taan kah­vin. Täs­mäl­leen oh­jeen mu­kaan. Tu­lee mi­nun ma­kuu­ni eh­kä hie­man lai­haa. Ko­hau­tan ol­ka­päi­tä­ni. Ei se hait­taa, vaik­ka vä­lil­lä vä­hän lai­hem­paa. Mu­ta­kak­kua muo­toil­les­sa­ni py­syt­te­len koh­tuu­den ra­jois­sa. Suk­laa­ta sen­tään oh­jet­ta enem­män, mut­ta mal­til­li­ses­ti. Huo­maan, et­tä tai­ki­nan maku on iha­nan peh­meä. Koh­tuul­lis­ta­mi­ses­ta huo­li­mat­ta. Tai eh­kä juu­ri sik­si. Hink­kaan hel­lan le­vy­jä pie­nin ja mää­rä­tie­toi­sin liik­kein. Uu­des­taan ja uu­des­taan. Pian hel­la jo hoh­taa. Ja het­ken mie­li­joh­tees­ta se hi­mo­a­ma­ni kek­si­pa­ket­ti jää kuin jää­kin kaup­paan. Mi­nuu­te­ni mää­ri­tel­mä? Muu­tos? Mah­dol­li­suus?

Tai eh­kä niin, et­tä on ih­mi­nen, jota on siu­nat­tu mo­nil­la lah­joil­la. Sa­tun­nai­ses­ti ihan so­pu­soin­tui­nen set­ti.