Nos­tan nuk­ku­van lap­sen sy­lii­ni. Hii­vim­me sy­lik­käin por­taat ala­ker­taan ja teem­me kai­kes­sa hil­jai­suu­des­sa kuis­kien aa­mu­toi­met. Maa­nit­te­len po­jal­le vaat­teet pääl­le ja ken­gät jal­kaan. Kou­lu­re­pun sol­ki nap­sah­taa na­pa­kas­ti kiin­ni ja as­tum­me yh­des­sä lop­pu­ke­sän aa­mu­kas­tei­seen pi­haan odot­te­le­maan kou­lu­tak­sia, joka pian pie­nen kou­lu­lai­sen nou­taa­kin kyy­tiin­sä.

– Hy­vää kou­lu­päi­vää ja Ju­ma­lan rau­haa, kuis­kaan po­jan kor­vaan kiin­nit­tä­es­sä­ni hä­nen tur­va­vyö­tään in­va­tak­sis­sa.

Vie­lä iloi­set huis­ku­tuk­set en­nen­kuin au­to kaar­taa nä­ky­mät­tö­miin. Pa­laan ta­kai­sin si­säl­le ja juon kai­kes­sa rau­has­sa aa­mu­kah­vit hil­jai­sen ta­lon keit­ti­ös­sä, joka koh­ta he­rää vilk­kaa­seen ja ää­nek­kää­seen päi­vään vii­den muun kou­lu­lai­sen tou­huk­kais­sa aa­mu­as­ka­reis­sa.

Mie­les­sä­ni vii­pyy yhä aa­mu­tuo­kio to­ka­luok­ka­lai­se­ni kans­sa. Tun­nen yhä hä­nen luot­ta­vai­set kä­ten­sä kau­la­ni ym­pä­ril­lä ja unen­läm­pöi­sen ha­lauk­sen. Täl­lai­set ko­rut­to­man kau­niit ja lä­hei­set tuo­ki­ot ovat tui­ki­tar­peel­li­sia meil­le mo­lem­mil­le. Mi­nul­le, jot­ta jak­san aja­tel­la yli toi­sen­lais­ten het­kien, ja po­jal­le­ni, jot­ta hän jak­saa pie­ne­nä kou­lu­lai­se­na pit­käh­kö­jä ar­ki­päi­viä aa­mu- ja il­ta­päi­vä­ker­hos­sa kou­lu­päi­vien li­säk­si. Elä­mä eri­tyis­lap­se­na oh­jau­tuu ikä­to­ve­rei­ta kont­rol­loi­dum­min. Il­man mui­den ih­mis­ten tu­kea hän saat­tai­si jou­tua ym­mär­tä­mät­tö­myyt­tään vaa­ra­ti­lan­tei­siin, ei­kä hän löy­täi­si ai­na­kaan vie­lä kak­kos­luok­ka­lai­se­na kou­lus­ta ko­tiin it­se­näi­ses­ti. On tär­keä apu myös meil­le van­hem­mil­le, et­tä hy­vin­voin­tiyh­teis­kun­tam­me aut­taa eri­lai­sil­la tu­ki­toi­mil­la eri­tyis­lap­sem­me op­pi­mis­ta ja ke­hit­ty­mis­tä hä­nen oman­nä­köi­ses­sä ja -tah­ti­ses­sa kas­vus­saan.

Elä­mä suur­per­heen äi­ti­nä, eri-ikäis­ten las­ten van­hem­pa­na oh­jau­tuu pit­käl­ti mui­den ih­mis­ten tar­pei­ta pal­vel­len. Omat tar­peet jää­vät usein lis­tan hän­nil­le. Il­man apua tar­jo­a­via ih­mi­siä oli­sin to­den­nä­köi­ses­ti uu­pu­nut en­nem­min tai myö­hem­min. Omat voi­mat ei­vät oli­si riit­tä­neet nii­hin myl­ler­tä­viin vai­hei­siin, joi­ta elä­mä­ni ja per­hee­ni elä­mä on ko­ke­nut vii­me vuo­si­na. Use­at eri ta­hot ovat ul­ko­puo­lel­ta näh­neet tar­pei­tam­me usein it­se­ä­ni pa­rem­min. Yh­des­sä olem­me pär­jän­neet haas­ta­vim­mis­sa­kin ti­lan­teis­sa. Olen saa­nut apu­kä­siä ja sitä myö­ten voi­mia sil­loin, kun nii­tä eni­ten olen tar­vin­nut. Myös eri­lai­set ar­jen pie­net la­taus­het­ket ovat vir­kis­tä­neet. Vä­sy­nee­nä, kes­ken mo­nien puu­hien, on ol­lut iha­na köl­läh­tää ta­ka­pi­han soh­val­le to­vik­si kuun­te­le­maan tuu­len kuis­ket­ta leh­ti­puis­sa ja um­mis­taa het­ki­sek­si sil­män­sä muh­ke­al­ta te­ke­mät­tö­mien asi­oi­den lis­tal­ta.

Tä­män ke­sän suu­rin muu­tos on ol­lut se, et­tä muu­tim­me ta­kai­sin Suo­meen. Mie­les­sä­ni vii­pyy en­sim­mäi­nen seu­ra­reis­su uu­del­la ko­ti­paik­ka­kun­nal­la. Muis­tan yhä seu­ra­sa­lin tur­val­li­sen tun­nel­man ja seu­ra­vä­en ys­tä­väl­li­set ter­ve­tu­lo­toi­vo­tuk­set. Seu­rois­sa käyn­ti, sa­nan kuu­lo ja seu­ra­kun­ta­yh­teys ovat mer­kit­tä­väs­sä ase­mas­sa oman us­ko­ne­lä­mä­ni kan­nal­ta. Il­man saat­to­mie­hiä saat­tai­sin jou­tua ym­mär­tä­mät­tö­myyt­tä­ni vaa­ra­ti­lan­tei­siin, jois­sa sie­lun­vi­hol­li­sen kut­su voi­si hou­ku­tel­la mi­nut pois tai­vas­tiel­tä. Ko­ti­o­soi­te saat­tai­si ka­do­ta nä­kö­pii­ris­tä ikui­sik­si ajoik­si. Koen, et­tä ko­ti­sii­o­nin mer­ki­tys us­ko­ne­lä­män tu­ke­na on suu­ri. Se aut­taa py­sy­mään Ju­ma­lan val­ta­kun­nan yh­tey­des­sä ja tai­vaal­li­sen Isän huo­len­pi­don al­la. Voin luot­ta­vai­se­na ris­tiä kä­te­ni ja huo­kais­ta hä­nen puo­leen­sa:

– Isä, pidä mei­tä lä­hel­lä­si.