Ke­vät­tä­ni on vä­rit­tä­nyt osal­lis­tu­mi­nen ul­ko­suo­ma­lais­ten nais­ten ryh­mään, jos­sa on kä­si­tel­ty omia ki­pu­koh­tia, ta­voit­tei­ta ja unel­mia. Kos­ka kool­la oli kah­den oh­jaa­jan li­säk­si kah­dek­san toi­sil­leen lä­hes tun­te­ma­ton­ta nais­ta, en en­nal­ta osan­nut odot­taa ryh­män ko­koon­tu­mi­sis­ta juu­ri mi­tään. Ar­kail­len, mut­ta avoi­min mie­lin pää­tin osal­lis­tua kes­kus­te­lui­hin en­nak­ko­luu­lot­to­mal­la asen­teel­la.

Ko­koon­tu­mi­sis­ta muo­dos­tui sy­väl­lis­ten kes­kus­te­lu­jen ket­ju, joi­hin jo­kai­nen ryh­män jä­sen an­toi pa­la­sen si­sim­mäs­tään. Syn­tyi tun­ne, et­tä on tur­val­lis­ta pu­hua myös oman elä­män ki­pu­koh­dis­ta, ku­ten myös pie­nis­tä ja suu­ris­ta unel­mis­ta. Yh­tei­set nau­run­re­ma­kat ja myö­täit­ke­tyt kyy­ne­leet opet­ti­vat meil­le kai­kil­le pal­jon ih­mi­syy­des­tä.

Kaik­ki ei ai­na ole ai­van sitä, mil­tä näyt­tää. Meis­tä ku­kaan ei ole täy­sin yk­sin aja­tus­tem­me tai poh­din­to­jem­me kans­sa – jopa se mi­nua vas­ta­pää­tä is­tu­nut, suo­mea vä­hän brit­tieng­lan­ti­lai­sit­tain pu­hu­nut kes­ki-ikäi­nen nai­nen ker­toi pai­nis­ke­le­van­sa mi­nul­le tut­tu­jen riit­tä­mät­tö­myyk­sien kans­sa. Mi­ten ol­la riit­tä­vä – vai­mo­na, äi­ti­nä, ys­tä­vä­nä ja tyt­tä­re­nä? Huo­ma­sin, et­tä noi­ta sa­mo­ja asi­oi­ta poh­dis­ke­lee niin moni muu­kin. En yk­sin minä.

Use­am­man vii­kon ajan pää­sin ta­paa­mis­ten myö­tä lä­hel­le sitä osaa it­ses­tä­ni, jon­ka olin mel­kein unoh­ta­nut. Sitä pien­tä tyt­töä, joka si­säl­lä­ni asuu. Sitä, joka pie­ne­nä ha­lu­si lii­kun­na­no­pet­ta­jak­si. Tai len­to­e­mok­si. Sitä, joka luis­te­li jää­ken­täl­lä tal­ven tul­len aa­mus­ta il­taan. Sitä, joka ha­lu­si ilah­dut­taa ys­tä­vää it­se­teh­dyl­lä ru­no­vi­hol­la. Sitä, jon­ka toi­veet ja unel­mat oli­vat jo­ten­kin jää­neet elä­män kii­re­röyk­ki­öi­den ja li­kai­sen pyy­kin al­le. Kun­nes pää­sin ryh­mään, jos­sa ky­sel­tiin: Kuka sinä olet? Mis­tä sinä unel­moit?

Vii­me vii­kol­la ko­koon­nuim­me vii­mei­sen ker­ran. Pu­huim­me sii­tä, mitä em­me ha­lua elä­määm­me ja toi­saal­ta sii­tä, mitä koh­ti ha­lu­am­me men­nä. Sain ker­toa omis­ta unel­mis­ta­ni – asi­ois­ta, jot­ka an­ta­vat elä­mää­ni toi­voa ja rau­haa – ja myös hen­ki­lö­koh­tai­ses­ta va­kau­muk­ses­ta, elä­män pe­rus­pi­la­ris­ta. Se tun­tui ihan hy­väl­tä, tun­nus­taa ää­neen oma hen­ki­lö­koh­tai­nen us­kon­sa.

Vii­mei­nen teh­tä­vä ko­koon­tu­mi­ses­sam­me oli ni­mel­tään po­si­tii­vi­nen juo­rui­lu. Teh­tä­väs­sä yk­si ryh­mä­läi­sis­tä is­tui se­lin mui­hin ja muut ryh­mä­läi­set al­koi­vat pu­hua se­län ta­ka­na mu­ka­via aja­tuk­sia hä­nes­tä. Oli lupa juo­ruil­la po­si­tii­vi­ses­ti. Teh­tä­vä nos­ti pin­taan iha­nia vä­rei­tä ja läm­min­tä tun­nel­maa, niin iha­nia asi­oi­ta ryh­mä­läi­set toi­sis­saan nä­ki­vät. Vaik­ka en it­se sitä osaa ha­van­noi­da, pu­hui­vat ryh­mä­läi­set koh­dal­la­ni sii­tä, mi­ten iha­na rau­ha si­säl­tä­ni kum­pu­aa.

Po­si­tii­vi­nen juo­rui­lu on asia, jota oli­si hyvä käyt­tää ai­na so­pi­van ti­lai­suu­den tul­len, tuh­lail­len­kin. Tääl­lä Ame­ri­kas­sa sitä po­si­tii­vis­ta pa­lau­tet­ta an­ne­taan ihan has­suis­sa­kin ti­lan­teis­sa. Nyt kun sii­hen on tot­tu­nut, osaa sen tuo­mas­ta mie­li­hy­väs­tä myös iloi­ta. Po­si­tii­vi­ses­ta huo­mi­oi­mi­ses­ta tyk­kää myös se uu­del­leen it­ses­tä­ni löy­ty­nyt pie­ni tyt­tö, joka si­säl­lä­ni asuu. Tyt­tö, joka vii­si­kymp­pi­se­nä­kin ha­lu­aa us­koa lap­sen lail­la.