Kai­sa Peni

Ku­lu­neet nel­jä vuot­ta elä­mäs­tä­ni ovat ku­lu­neet mu­siik­ki­o­pin­to­jen pa­ris­sa. Kun aloi­tin opin­not, pää­tin pa­nos­taa eri­tyi­ses­ti lau­la­mi­seen, joka on ol­lut mi­nul­le ra­kas ja tär­keä osa elä­mää lap­suu­des­ta as­ti.

Opis­ke­lu suu­ren per­heen ar­jen kes­kel­lä on vaa­ti­nut si­sua, mää­rä­tie­toi­suut­ta ja ky­kyä jat­kaa eteen­päin sil­loin­kin, kun elä­mä ei ole men­nyt suun­ni­tel­mien mu­kaan. Juu­ri jous­ta­vuus ei kui­ten­kaan ole ol­lut mi­nul­le kaik­kein luon­tai­sin vah­vuus. Kun kyse on ol­lut omis­ta ta­voit­teis­ta­ni, olen usein ha­lun­nut teh­dä asi­at mah­dol­li­sim­man hy­vin – tai mie­lui­ten täy­del­li­ses­ti.

Opin­to­je­ni hui­pen­nus oli tut­kin­to­kon­sert­ti. Se oli erään­lai­nen pää­te­pis­te vuo­sien työl­le ja ta­voit­teil­le, joi­ta olin it­sel­le­ni aset­ta­nut. Olin mie­les­sä­ni ku­vi­tel­lut rau­hal­li­sen ajan en­nen kon­sert­tia, mah­dol­li­suu­den kes­kit­tyä, val­mis­tau­tua ja vi­rit­täy­tyä tu­le­vaan.

To­del­li­suus oli kui­ten­kin toi­sen­lai­nen.

Tut­kin­toa edel­tä­vä yö ku­lui val­vo­es­sa. Vii­me het­ken ar­jen haas­teet vei­vät ai­kaa ja voi­mia, ja suun­ni­tel­mat rau­hal­li­ses­ta val­mis­tau­tu­mi­ses­ta ka­to­si­vat het­kes­sä, kun ar­ki vaa­ti kul­jet­ta­maan lap­sia lää­kä­riin. Päi­väs­tä sel­vit­tiin, ja lo­pul­ta sain koot­tua it­se­ni tut­kin­to­ti­lai­suut­ta var­ten.

Jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na tut­kin­to su­jui olo­suh­tei­siin näh­den eri­no­mai­ses­ti. En unoh­ta­nut sa­no­ja, ja eri­tyi­ses­ti esi­tyk­sen al­ku­puo­li on­nis­tui hy­vin. Sil­ti tie­sin, et­ten yl­tä­nyt nii­hin ta­voit­tei­siin, jot­ka olin it­sel­le­ni aset­ta­nut.

Tut­kin­non jäl­keen kä­vin vii­kon ajan mie­les­sä­ni läpi ta­pah­tu­nut­ta. Oli­sin­ko voi­nut teh­dä jo­ta­kin toi­sin? Mik­si juu­ri tämä asia oli mi­nul­le niin tär­keä? Kuin­ka suu­ren mer­ki­tyk­sen an­nan mu­sii­kil­le elä­mäs­sä­ni?

Sa­mal­la tie­dos­tin mon­ta asi­aa. Tie­sin, et­tei yk­si tun­nin mit­tai­nen het­ki mää­rit­te­le osaa­mis­ta­ni. Se on vain pie­ni leik­kaus yh­des­tä elä­män­ti­lan­tees­ta. Tie­sin myös, et­tä elä­mä­ni ra­ken­tuu pal­jon muus­ta­kin kuin mu­sii­kis­ta.

Mi­nul­la on per­he, jos­ta olen ai­na unel­moi­nut. Per­he, joka on mi­nul­le mit­taa­mat­to­man ra­kas ja tär­keä.

Kun olin työs­tä­nyt ko­ke­mus­ta ai­ka­ni, aloin näh­dä ti­lan­teen uu­des­sa va­los­sa. Ym­mär­sin, et­tä eh­kä ky­sees­sä oli­kin siu­naus.

Elä­mä käy ras­kaak­si, jos omil­le ta­voit­teil­le an­taa lii­an suu­ren pai­no­ar­von. Täy­del­li­syy­den ta­voit­te­lu voi huo­maa­mat­ta al­kaa mää­rit­tää omaa ar­voa ja sitä, kuin­ka on­nis­tu­nee­na it­se­ään pi­tää. Sil­ti elä­mä ta­pah­tuu täs­sä het­kes­sä, niil­lä voi­ma­va­roil­la ja niil­lä puit­teil­la, jot­ka meil­le kul­loin­kin an­ne­taan.

Eh­kä tär­ke­äm­pää kuin täy­del­li­nen suo­ri­tus on op­pia elä­mään lah­jak­si an­net­tua elä­mää. Naut­tia pie­nis­tä het­kis­tä. Hy­väk­syä se, et­tä jos­kus olo­suh­teet ovat vai­ke­at ja et­tä elä­mäs­sä on asi­oi­ta, joi­hin em­me voi vai­kut­taa.

Ko­ke­muk­ses­ta huo­li­mat­ta ovet avau­tui­vat kirk­ko­mu­sii­kin jat­ko-opin­toi­hin Hel­sin­kiin.

Sa­mal­la tein it­sel­le­ni pää­tök­sen.

Täs­tä eteen­päin ta­voit­te­len kes­kin­ker­tai­suut­ta.

En sik­si, et­tä ha­lu­ai­sin teh­dä asi­oi­ta huo­nos­ti, vaan sik­si, et­tä ha­lu­an muis­taa, mikä elä­mäs­sä on tär­kein­tä. Ha­lu­an kes­kit­tyä nii­hin asi­oi­hin, joi­den ar­vo ei rii­pu täy­del­li­ses­tä suo­ri­tuk­ses­ta. Nii­hin, jot­ka kan­ta­vat myös sil­loin, kun ta­voit­teet ei­vät to­teu­du suun­ni­tel­lul­la ta­val­la.

Jos­kus kes­kin­ker­tai­suu­den ta­voit­te­lu ei ole­kaan luo­vut­ta­mis­ta.

Jos­kus se on va­paut­ta.