Tar­ja Kor­ri

Mi­nul­la, rei­lus­ti yli vii­si­kymp­pi­sel­lä nai­sel­la, ei ole vie­lä kos­kaan ol­lut mi­tään suu­ria suun­ni­tel­mia elä­mää var­ten, vaan se on vain men­nyt eteen­päin ti­lan­tees­ta toi­seen. Sain syn­tyä us­ko­vai­seen ko­tiin Ni­va­las­sa, mis­sä olen yh­tä vuot­ta lu­kuun ot­ta­mat­ta ai­na asu­nut. Van­hem­pien ja si­sa­rus­ten li­säk­si ko­to­na asui pap­pa­ni, joka oli mi­nul­le ra­kas ja tär­keä. Olin pa­pan tyt­tö. Hän hoi­ti mi­nua, kun olin pie­ni ja myö­hem­min minä hoi­din hän­tä hä­nen sai­ras­ta­es­saan.

Taak­se­päin kat­sot­ta­es­sa elä­mä­ni on ol­lut hy­vää ja pal­jol­la siu­nat­tua. En sitä oli­si­kaan osan­nut it­se pa­rem­min suun­ni­tel­la. Lu­ki­on jäl­keen en men­nyt ha­ke­maa­ni kou­lu­paik­kaan, kos­ka mi­nua pyy­det­tiin töi­hin. Sain puo­li­son, lap­sia ja uu­den ko­din. Lap­sia syn­tyi kaik­ki­aan vii­si­tois­ta, jois­ta yk­si elää vain muis­tois­sam­me. Olin työ­e­lä­mäs­sä kol­men­tois­ta vuo­den ajan las­ten syn­ty­mien vä­lis­sä. Kii­tol­li­se­na muis­tan työ­nan­ta­ji­a­ni, jot­ka opet­ti­vat sekä työn­te­koon ja ih­mis­ten koh­taa­mi­seen et­tä elä­mään liit­ty­vis­sä asi­ois­sa. Nyt olen ol­lut yli 20 vuot­ta ko­ti­äi­ti­nä, ja se on so­pi­nut mi­nul­le hy­vin. Pe­rus­tim­me tuol­loin rei­lut 20 vuot­ta sit­ten yri­tyk­sen, ja sen tii­moil­ta on riit­tä­nyt mi­nul­le­kin so­pi­vas­ti töi­tä, joi­ta olen voi­nut hoi­taa enim­mäk­seen ko­toa kä­sin.

Uu­den vuo­den kyn­nyk­sel­lä aja­tus käy tu­le­vas­sa. Mitä se tuo tul­les­saan? Ai­kai­sem­min­kin on ol­lut mah­dol­lis­ta, et­tä suun­ni­tel­mat muut­tu­vat äk­kiä sai­rau­den tai jon­kin muun en­nal­ta ar­vaa­mat­to­man syyn ta­kia, mut­ta nyt epä­var­muu­des­ta on tul­lut asia, joka on koko ajan mie­les­sä. Mi­kä­li joku suun­ni­tel­ma on vä­hän­kään huo­mis­ta kau­em­pa­na, sen eteen on lai­tet­ta­va sana ‘jos’. Ai­no­as­taan se on var­maa, et­tä Ju­ma­la tie­tää tu­le­vai­suu­tem­me ja pi­tää sii­tä huo­len.

Muis­tan ala­kou­lu­a­joil­ta, kuin­ka nau­tin uu­sien kir­jain­ten op­pi­mi­ses­ta ja sii­tä, et­tä ne sai py­sy­mään ri­vien vä­lis­sä. Aluk­si vii­voi­te­tun mal­lin pääl­lä ja sit­ten va­paal­la kä­del­lä. Ja oli­si­ko kau­no­kir­joi­tus­ta ja ta­ri­noi­den kir­joit­ta­mis­ta mu­ka­vam­paa kou­lu­ai­net­ta voi­nut ol­la?

En oli­si sil­loin voi­nut ar­va­ta, et­tä saan kut­sun näin suu­reen teh­tä­vään kir­joit­ta­mi­sen pa­ris­sa. En osan­nut heti vas­ta­ta, otan­ko kut­sun vas­taan, vaan tar­vit­sin yön yli ai­kaa miet­tiä asi­aa. Kiin­nos­taa, mut­ta us­kal­lan­ko? Aja­tus kol­mes­ta vuo­des­ta blo­gis­ti­na tun­tuu eteen­päin pit­käl­tä ajal­ta ja suu­rel­ta ura­kal­ta. Mitä an­net­ta­vaa mi­nul­la on lu­ki­jal­le, joka hy­vin­kin eri­lai­sis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa tätä lu­kee? Jos joku lu­ki­ja tun­nis­taa it­sen­sä asi­ayh­tey­des­tä tai sa­nois­ta, hän voi ol­la var­ma, et­tä asia on ol­lut mi­nul­le sil­loin tär­keä ja mer­ki­tyk­sel­li­nen ja jää­nyt kan­ta­vak­si voi­mak­si elä­mää­ni.

Tä­hän teh­tä­vään al­ka­es­sa on tur­val­lis­ta tie­tää, et­tä työ­nan­ta­ja on ar­mol­li­nen. Teh­tä­vään kut­su­ja on lu­van­nut neu­voa ja kor­ja­ta. Ei tar­vit­se ol­la yk­sin aja­tus­ten­sa kans­sa. Toi­von, et­tä täl­lä kir­joi­tus­mat­kal­la­ni nä­kyi­si­vät us­ko­mi­sen ilo, kii­tol­li­suus elä­mäs­tä sekä toi­von ja rak­kau­den nä­kö­a­lat. Aa­vis­te­len kui­ten­kin, et­tä joil­la­kin py­sä­keil­lä tu­lee mu­kaan myös elä­män var­jo­puo­lia, su­rua ja pel­ko­a­kin. Ne kuu­lu­vat mat­kaan. Mat­kan nimi on Elä­mä.