Tarja Korri
Elämässä tulee usein tilanteita, joissa pohditaan ja ihmetellään kaikenlaisia sattumuksia. Puolison löytyminen on yksi asia, mitä itse olen monesti miettinyt. Miten kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä löytää toisensa jopa eri maasta ja kulttuurista ja pääsee niin samalle aaltopituudelle, että ovat valmiita sitoutumaan toisiinsa loppuelämäksi?
Joskus asialla on voinut olla puhemiehiä, kuten isälläni ja äidilläni oli ollut. Kun isäni kaveriporukassa useat olivat jo löytäneet puolison ja menneet naimisiin, oli alettu miettiä, että pitäisihän se Oskarillekin löytää puoliso. Isäni ystävä Pentti oli mennyt naimisiin äitini ystävän Impin kanssa. He olivat sitten toisten ystävien kanssa yhdessä tuumailleet, että Anni ja Oskari voisivat olla toisilleen sopiva pari.
Kun Nivalan kirkossa oli järjestetty isot seurat, Impi oli kutsunut äitini sinne naapuripitäjästä. Isälleni oli myös kerrottu äitini tulosta. Pojat olivat vähän hassutelleetkin ja arvuutelleet eri-ikäisistä kirkkoon tulijoista, että kukahan se Anni mahtaa olla.
Lopputulos oli ystävien tavoitteen mukainen, ja äiti ja isä menivät naimisiin. En tiedä, mitä tarina pitää sisällään, mutta he teettivät Pentille myöhemmin merkkipäivälahjaksi puhemiehen paidan, jossa oli paljon taskuja.
Kuulemme silloin tällöin läheltä piti -tilanteesta, täpärästä pelastumisesta tai sattuneesta vahingosta: jos olisin lähtenyt vähänkään ennemmin, jos en olisi ehtinyt jarruttaa tai jos olisin tehnyt jonkin asian toisin, näin ei olisi käynyt. Sanotaan myös, että jokin asia voi olla hiuskarvan varassa, jokin asia meni sattumalta näin tai oli hyvä tuuri.
Isäni ja äitini tapaaminen ei ollut sattumaa, vaan sen eteen oli tehty vähän järjestelyjä. Ajattelen kuitenkin, että Jumala oli valinnut nämä välikädet saattamaan heidät yhteen. Nekin asiat, joita sanomme sattumaksi tai tuuriksi, on kuitenkin mennyt Luojan suunnitelman mukaisesti.
Meidät voidaan pysäyttää vakavallakin tavalla, että muistaisimme miettiä asioiden tärkeysjärjestystä. Kun joku kuolee lapsena tai nuorena, saatamme sanoa, että hän kuoli liian aikaisin. Puhutaan myös, että joku on saanut elämälleen jatkoaikaa. Niin voi ihmismielellä helposti ajatella. Jokaisen elämä on kuitenkin juuri oikean mittainen ja täydellinen, vaikka se kestäisi vain hetken. Se ei ole sattuman varassa.
Kun mietin oman elämäni kulkua, kysymyksiä on lukemattomia. Miten juuri minä olen saanut syntyä Suomeen, uskovaiseen kotiin, tiettyyn perheeseen ja sukuun? Miten esivanhempani ovat asettuneet juuri näille seuduille ja miten heille on löytynyt toimeentulo ja usko tulevaisuuteen vaikeinakin aikoina? Miten olen saanut ympärilleni juuri niitä ihmisiä, joita tarvitsen elämässäni?
Tähän liittyen keskustelimme myös Impin kanssa siitä, miten nuorena solmitut ystävyyssuhteet olivat tärkeitä ja kantoivat loppuun saakka. Vaikka välissä saattoi olla vuosiakin, ettei tavattu, ystävät olivat usein mielessä. Itse muistan lapsuudestani sen jälleennäkemisen ilon ja lämpimän tunnelman, kun kotiin saatiin vieraita. Keskusteluissa oli mukana paljon huumoria, mutta usein ne liittyivät myös arjen asioihin ja uskomiseen.
Omassa elämässäni olen monesti kipuillut ja miettinyt jonkin uuden tehtävän edessä olenko siihen sopiva ja saanko tehtävän hoidettua sen vaatimalla tavalla. Näissä tilanteissa läheisten ja ystävien tuki ja kannustus on ollut erityisen tärkeää.
Sain alkuvuodesta ihania viestejä ystäviltä: he toivottivat siunausta, voimia ja taitoa uusiin tehtäviin. Yhdessä viestissä luki: "Turvallista on ajatella, että mikään ei ole sattumaa. Jokainen tehtävä on juuri sopivan kokoinen ja siihen saa ymmärryksen ja voiman." Tähän on oikein hyvä luottaa.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys