Tar­ja Kor­ri

Osal­lis­tuin jou­lu­kuus­sa erään hy­vin­voin­tiy­ri­tyk­sen jou­lu­ka­len­te­riin. Ka­len­te­ris­sa tuli aat­toon as­ti joka päi­vä joku uu­si teh­tä­vä tai idea hy­vin­voin­nin pa­ran­ta­mi­sek­si. Teh­tä­vät oli­vat pie­niä, lä­hes jo­kai­sel­le so­pi­via. Osa liit­tyi lii­kun­taan; pie­ni rau­hal­li­nen hap­pi­hyp­pe­ly ul­ko­na, pien­tä ve­nyt­te­lyä tai jump­paa työn tau­ot­ta­mi­sek­si.

Muu­ta­mas­sa luu­kus­sa pe­reh­dyt­tiin nuk­ku­mi­seen. Jos on vai­kea saa­da un­ta, vin­kik­si an­net­tiin, et­tä kan­nat­taa sul­kea äly­lait­teet pari tun­tia en­nen nuk­ku­maan­me­noa ja kir­ja­ta huo­let pa­pe­ril­le. Pa­pe­rin voi sit­ten vaik­ka re­piä tai pa­la­ta asi­oi­hin aa­mul­la. Jos mah­dol­lis­ta, pie­net päi­vä­u­net­kin kan­nat­taa nuk­kua.

Ruo­kai­luun liit­ty­vis­sä luu­kuis­sa oli muu­ta­mia re­sep­te­jä help­poi­hin vä­li­pa­loi­hin. Vä­rik­käät kas­vik­set ja ko­ti­maas­ta saa­ta­vat mar­jat ovat mitä par­haim­pia vi­ta­mii­nin läh­tei­tä. Tär­ke­ä­nä nou­si esil­le myös ruu­an kun­ni­oi­tus ja syö­mi­sen ar­vos­ta­mi­nen sekä syö­mi­nen il­man är­syk­kei­tä. Lu­ke­mi­nen tai pu­he­li­men käyt­tö ei ole suo­si­tel­ta­vaa ruo­kail­les­sa. It­se olen ih­me­tel­lyt sitä, et­tä moni ruo­kai­lee lak­ki pääs­sä. Ruo­ka on niin ar­vo­kas asia, et­tä sen edes­sä kan­nat­taa ot­taa lak­ki pois ai­na, kun ti­lan­ne sen sal­lii.

Kaik­ki ih­mi­set ei­vät voi hy­vin. Pu­hu­taan pal­jon lop­puun pa­la­mi­ses­ta ja nuor­ten pa­hoin­voin­nin li­sään­ty­mi­ses­tä. Ai­na ei voi vai­kut­taa sii­hen, mi­ten elä­mä me­nee ja mitä ym­pä­ris­tö, per­he tai työ vaa­tii. Ne asi­at, joi­hin voi vai­kut­taa, kan­nat­taa ot­taa mie­tin­tään, ja jos on tar­vet­ta, teh­dä muu­tok­sia. Ku­ten ka­len­te­ris­ta kävi il­mi, muu­tos­ten ei tar­vit­se ol­la iso­ja, kun niil­lä jo voi sään­nöl­li­ses­ti to­teu­tet­tu­na vai­kut­taa pa­rem­paan jak­sa­mi­seen.

Var­sin­kin lap­si­per­heis­sä elä­mä on täyn­nä muut­tu­via te­ki­jöi­tä, ei­vät­kä päi­vät ja yöt yleen­sä mene niin kuin oli aja­tel­lut. Huo­nos­ti nu­ku­tun yön jäl­keen ei vält­tä­mät­tä jak­sa miet­tiä, mikä juu­ri nyt oli­si jär­ke­vää, mo­ni­puo­lis­ta ja ter­veel­lis­tä ruo­kaa. Us­kon, et­tä suu­rim­mal­la osal­la van­hem­mis­ta on tie­toa sii­tä, mitä las­ten kans­sa suo­si­tel­laan teh­tä­väk­si, mitä vi­rik­kei­tä lap­sil­le pi­täi­si an­taa ja mi­ten kau­an pi­täi­si ul­koil­la päi­vän ai­ka­na. Neu­vo­ja ja op­pai­ta on kaik­kien saa­ta­vil­la, mut­ta lii­kaa miet­ti­mäl­lä ja pil­kun­tar­kas­ti oh­jei­ta nou­dat­ta­mal­la voi niis­tä­kin saa­da lii­kaa taak­kaa it­sel­leen. Usein "äi­din­vais­to" ker­too, mikä on mil­lä­kin het­kel­lä pa­ras tapa toi­mia. Kai­kil­le ei­vät sovi sa­mat asi­at.

Oman ja tois­ten ih­mis­ten elä­män ver­tai­lu ja kil­pai­lu ovat ku­lut­ta­via asi­oi­ta. Jon­kun toi­sen elä­mä saat­taa näyt­tää hel­pol­ta ja ka­deh­dit­ta­val­ta, kun sen nä­kee vain osit­tain. Jos sitä pää­si­si kat­so­maan si­säl­tä­päin, ti­lan­ne voi­si­kin näyt­tää toi­sel­ta. Voi ol­la huo­lia ja vai­kei­ta asi­oi­ta, jot­ka ei­vät näy pääl­le­päin.

Yk­si hy­vin­voin­tia li­sää­vä te­ki­jä on tyy­ty­väi­nen ja po­si­tii­vi­nen mie­li. "Tyy­ty­väi­syys on ko­din on­ni" - huo­neen­tau­lu on ko­ris­ta­nut usei­den van­ho­jen ko­tien sei­nää. Raha tai va­ral­li­suus ei­vät vält­tä­mät­tä tuo tyy­ty­väi­syyt­tä, vaan ri­kas­kin ih­mi­nen voi ol­la tyy­ty­mä­tön. Olen kuul­lut myös, et­tä joku on käy­nyt tyy­ty­väi­syyt­tä op­pi­mas­sa. Sil­loin on käy­ty jos­sa­kin pai­kas­sa, mis­sä on ol­lut vaa­ti­mat­to­mat olot, sai­raut­ta tai muu­ta vas­toin­käy­mis­tä, mut­ta elä­mään on sil­ti ol­tu tyy­ty­väi­siä. Sil­loin on usein us­kot­tu Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja sii­hen, et­tä hän pi­tää huo­len jo­kai­ses­ta ih­mi­ses­tä.

Ar­mol­li­suus it­seä ja toi­sia koh­taan hel­pot­taa elä­mää. Olem­me ereh­ty­väi­siä ja teem­me vir­hei­tä. Jos voim­me pyy­tää ja an­taa an­teek­si, em­me vaa­di it­sel­täm­me tai toi­sil­tam­me lii­kaa ja an­nam­me uu­den mah­dol­li­suu­den, elä­mä voi näyt­tää va­loi­sam­mal­ta.

Yk­si ai­kam­me il­miö on yk­si­lö­kes­kei­syys. Joku on tah­to­mat­taan yk­sin, mut­ta joku toi­nen voi ha­lu­ta elää omis­sa olois­saan, ei­kä kai­paa ih­mi­siä ym­pä­ril­leen. Toi­vot­ta­vas­ti meil­lä kui­ten­kin ai­na säi­lyy va­paus ja roh­keus ky­syä ys­tä­vän tai vaik­ka ou­dom­man­kin kuu­lu­mi­sia: "Mi­ten olet jak­sel­lut?"