Tar­ja Kor­ri

Olen mai­nin­nut blo­gi­ni esit­te­ly­teks­tis­sä muu­ta­man it­sel­le­ni tär­ke­än asi­an. En­sim­mäi­se­nä on koti. Koti on mi­nul­le ra­kas paik­ka ja sin­ne on ai­na hyvä pa­la­ta. Vaik­ka reis­sus­sa ja lo­mil­la­kin on mu­ka­va käy­dä, kyl­lä ko­to­na on sil­ti kaik­kein pa­ras­ta ol­la. Myös ko­ti­seu­tu on tär­keä. Olen asu­nut yh­den vuo­den elä­mäs­tä­ni toi­sel­la paik­ka­kun­nal­la ja sil­loin­kin oli ikä­vä ko­ti­seu­dul­le.

Olem­me asu­neet ny­kyi­ses­sä ko­dis­sam­me yli 30 vuot­ta; se on suu­rin osa omas­ta elä­mäs­tä­ni. Tä­män ko­din sei­nien si­sä­puo­lel­la on ko­et­tu pal­jon iloa ja su­rua, vie­tet­ty mo­nen­lai­sia juh­lia ja pi­det­ty seu­ro­ja. Nyt lap­sis­tam­me suu­rin osa on jo muut­ta­nut pois ja huo­nei­ta al­kaa ol­la tyh­jil­lään. Jos­kus tu­lee ai­ka luo­pua täs­tä ko­dis­ta ja et­siä pie­nem­pää. Us­kon kui­ten­kin, et­tä koti on siel­lä, mis­sä lä­hei­set ovat. Siel­lä, mis­sä on avoi­met ovet lap­sil­le, hei­dän ys­tä­vil­leen ja per­heil­leen ja kai­kil­le heil­le, jot­ka ha­lu­a­vat meil­lä vie­rail­la.

Suu­rin osa työ­vuo­sis­ta­ni­kin on ku­lu­nut ko­to­na. Yrit­tä­jyys ja iso per­he oli hel­poin rat­kais­ta niin, et­tä minä olen ko­to­na las­ten kans­sa ja hoi­dan oman osuu­te­ni yri­tyk­sen asi­ois­ta ko­toa kä­sin. Kir­jan­pi­to­a­si­at, va­kuu­tus­ten ja mo­nen­lais­ten so­pi­mus­ten hoi­ta­mi­nen ei vaa­di työ­pai­kal­la oloa. Vä­lil­lä voi lei­poa kah­vi­tau­ol­le tar­jot­ta­vaa tai kor­ja­ta haa­la­rei­ta. Li­säk­si on tie­tys­ti kaup­pa­reis­su­ja ja sii­vous­työ­tä. Pa­ras­ta täs­sä ko­ko­nai­suu­des­sa on se, et­tä ai­ka­tau­lut voi enim­mäk­seen mää­ri­tel­lä it­se.

Seu­raa­va­kin mai­nit­se­ma­ni tär­keä asia ta­pah­tuu enim­mäk­seen ko­to­na; teen pal­jon kä­si­töi­tä ku­to­mal­la, virk­kaa­mal­la ja vä­hän myös om­pe­le­mal­la. Olin kah­te­na vuon­na om­pe­lu­pii­ris­sä, ja se­kin oli hy­vin an­toi­saa. Tänä syk­sy­nä kui­ten­kin tun­tui, et­tä mi­nul­la on mie­les­sä niin mon­ta työ­tä, mitä voi teh­dä ko­to­na, et­tä jä­tin om­pe­lu­pii­rin vä­liin.

Kä­si­työt me­ne­vät suu­rim­mak­si osak­si lah­joi­na eteen­päin. Vil­la­pu­se­roi­ta, suk­kia, peit­to­ja ja mui­ta kä­si­töi­tä on val­mis­tu­nut pal­jon. Nau­tin kä­si­töi­den te­ke­mi­ses­tä, ja nii­tä teh­des­sä aja­tus on usein sen saa­jas­sa. On pal­kit­se­vaa näh­dä, et­tä an­net­tu lah­ja on käy­tös­sä ja mie­lui­nen. En­sim­mäi­seen te­ke­mää­ni vil­la­pu­se­roon olen jo ker­ran uu­si­nut hi­hat, kun ne oli­vat ko­vas­sa käy­tös­sä men­neet rik­ki. Kas­va­van po­jan toi­ve oli­si, et­tä kol­me vuot­ta käy­tös­sä ol­lut­ta pu­se­roa saa­tai­siin vie­lä­kin kas­va­tet­tua jo­ten­kin.

Jos jos­kus käy niin, et­tei lä­hi­pii­ris­sä­ni ole enää kä­si­töil­le­ni tar­vet­ta, hy­viä koh­tei­ta ovat hy­vän­te­ke­väi­syys tai myy­jäi­set. Jos­kus olen ku­to­nut ke­räyk­seen, joka oli jär­jes­tet­ty van­hain­ko­dis­sa ole­vil­le ih­mi­sil­le. Seu­ra­kun­nas­sam­me on ol­lut jo use­am­man vuo­den ajan ta­pa­na vie­dä kas­te­ko­tiin vau­val­le su­kat, ja nyt ja­et­tiin myös 7-luok­ka­lai­sil­le va­paa­eh­tois­ten ku­to­mat su­kat.

Kol­mas esit­te­ly­teks­tis­sä mai­nit­se­ma­ni asia on ys­tä­vät. Kos­ka olen sii­tä asi­as­ta jo use­am­mas­sa blo­gis­sa kir­joit­ta­nut ja vaik­ka se oli­si sen ar­vois­ta täl­lä­kin ker­taa, jä­tän sen nyt vä­liin.

Asia, jota en mai­nin­nut esit­te­ly­teks­tis­sä­ni, mut­ta joka on mi­nul­le elä­mäs­sä­ni tär­kein, on us­ko. Se on sel­lai­nen asia, jota ei koko ajan ar­ki­ses­sa elä­mäs­sä ajat­te­le, mut­ta se vai­kut­taa lä­hes kaik­kiin va­lin­toi­hi­ni. Jos­kus on ol­lut ti­lan­ne, mis­sä us­koa on ol­lut vai­kea tuo­da esil­le. Sit­ten on­kin jos­sain vai­hees­sa huo­man­nut, et­tä kyl­lä toi­set ovat us­ko­ni tain­neet jo huo­ma­ta­kin. Us­ko on sa­mal­la sekä nä­ky­mät­tö­mis­sä et­tä kui­ten­kin näh­tä­vis­sä. Se on ih­meel­li­nen lah­ja, jota en ha­lu­ai­si ka­dot­taa.