Tar­ja Kor­ri

Elä­mäm­me päi­vis­tä suu­rin osa on ar­ki­päi­viä. Ar­jen vas­ta­koh­tia ovat juh­la ja pyhä.

Ih­mi­sen en­sim­mäi­nen juh­la on yleen­sä oma kas­te­juh­la. Useis­sa ko­deis­sa vie­te­tään las­ten syn­ty­mä­päi­viä ja kut­su­taan kum­me­ja ky­lään rip­pi­kou­lui­kään saak­ka. Rip­pi­juh­la, val­mis­tu­jai­set ja lak­ki­ai­set ovat mo­nen nuo­ren elä­mäs­sä ko­ho­koh­tia. Ko­to­na val­mis­tau­du­taan juh­liin sii­vo­a­mal­la ja lei­po­mal­la. Juh­liin kut­su­taan lä­hei­siä ja ys­tä­viä iloit­se­maan saa­vu­tuk­sis­ta. Kih­la­jais­ten ja häi­den yh­tey­des­sä tu­tus­tu­taan uu­siin ih­mi­siin ja su­kui­hin, jot­ka tu­le­vat jos­kus kau­kaa­kin.

Hau­ta­jai­set­kin on juh­la­ti­lai­suus, vaik­ka siel­lä on­kin läs­nä suru ja ikä­vä. On tär­ke­ää, et­tä mu­ka­na on saat­ta­jia tu­ke­mas­sa ja muis­te­le­mas­sa edes­men­nyt­tä lä­heis­tä. Us­ko­vai­sen hau­ta­jai­sis­sa on su­run ja kai­pauk­sen kes­kel­lä myös toi­vo ja kii­tol­li­suus. Jos­kus ih­mi­nen on voi­nut jo toi­voa kuo­le­maa sai­rau­den ja kär­si­myk­sen kes­kel­lä, ja sil­loin voi­daan iloi­ta sii­tä, et­tä näin on saa­nut ta­pah­tua.

Per­he­juh­liin kut­sut­ta­va vä­ki­mää­rä on vii­me ai­koi­na pie­nen­ty­nyt. Häät ovat jos­kus ol­leet koko ky­län yh­tei­nen juh­la, jota on juh­lit­tu jopa use­am­pi päi­vä. Vie­lä omis­sa häis­säm­me­kin vie­rai­ta oli sa­to­ja. Ko­ro­nan ta­kia ol­leet ra­joi­tuk­set näyt­ti­vät eh­kä suun­taa uu­del­le ta­val­le. Mie­ti­tään tar­kem­min ket­kä ih­mi­set ovat elä­mäs­sä niin tär­kei­tä, et­tä hei­dät ha­lu­taan omiin juh­liin. Tut­tu sa­non­ta: "Vie­raat te­ke­vät juh­lan" pi­tää paik­kaan­sa. On ilo, kun vie­raat ot­ta­vat kut­sun vas­taan ja tu­le­vat pai­kal­le.

Jos­kus pie­ni­kin asia saat­taa tun­tua juh­lal­ta ar­jen kes­kel­lä. Eri­tyi­ses­ti on jää­nyt mie­leen vau­van syn­ty­män yh­tey­des­sä, kun ys­tä­vät tu­li­vat yl­lät­tä­mään val­mii­den ruo­kien ja lei­von­nais­ten kans­sa. He tie­si­vät, mikä oli juu­ri sil­lä het­kel­lä tär­ke­ää ja tar­peel­lis­ta. Tuo­mis­ten li­säk­si ys­tä­vien seu­ra oli to­del­la vir­kis­tä­vää. Se, mil­tä koti tai muut puit­teet näyt­ti­vät, ei ol­lut tär­ke­ää.

Täl­lai­sia het­kiä on ol­lut mui­ta­kin. Jos ei ole ol­lut iso­ja ai­hei­ta ys­tä­vien ta­paa­mi­seen, on kek­sit­ty pie­nem­piä. Ko­ro­na-ai­ka­na val­mis­tu­jais­kah­vit ter­mos­pul­los­ta mat­to­lai­tu­ril­la, so­vi­tut kä­ve­ly­len­kit ja kä­si­työ- tai sau­nail­lat ovat kat­kais­seet ar­jen so­pi­vas­ti. Isot­kin mur­heet ovat yleen­sä ku­tis­tu­neet, kun nii­hin on saa­nut mui­ta­kin nä­kö­kul­mia, ja ilo­nai­heis­ta on yh­des­sä iloit­tu. Yk­si suu­rim­pia juh­la­het­kiä on ol­lut, kun on saa­nut siu­na­ta ih­mi­sel­le epä­us­kon an­teek­si.

Ta­val­lis­ta ko­ti­ar­kea voi al­kaa ar­vos­taa enem­män, jos on ol­lut vas­toin­käy­mi­siä tai sai­raa­la­reis­su­ja ja ko­ti­a­si­oi­den jär­jes­tä­mi­nen on ol­lut haas­ta­vaa pi­dem­män ai­kaa. Kau­pas­sa käy­mi­nen ja tis­ki­ko­neen täyt­tä­mi­nen voi tun­tua juh­lal­ta, jos ei ole­kaan it­ses­tään sel­vää, et­tä nii­tä pys­tyy te­ke­mään.

Py­hän ar­vos­tus ar­jen vas­ta­koh­ta­na on las­ke­nut. Omas­ta lap­suu­des­ta­ni muis­tan, kuin­ka pyhä oli ylei­ses­ti le­po­päi­vä. Har­vat ih­mi­set te­ki­vät sil­loin muu­ta kuin pa­kol­li­set elä­mi­seen liit­ty­vät työt. Jo lau­an­tai-il­ta­na sau­nan jäl­keen saim­me lait­taa py­hä­vaat­teet pääl­le ei­kä sil­loin enää teh­ty töi­tä kuin poik­keus­ta­pauk­ses­sa. Py­hä­aa­mu­na ra­di­os­ta kuun­nel­tiin ju­ma­lan­pal­ve­lus ja käy­tiin py­hä­kou­lus­sa. Maa­ti­lal­la pyhä oli fyy­si­sen le­von kan­nal­ta tar­peel­li­nen, mut­ta myös ky­läi­ly ja seu­rois­sa käyn­ti kuu­lui­vat py­hä­päi­vään.

Py­hä­päi­vän vie­tos­sa jou­tuu te­ke­mään ar­vo­va­lin­to­ja. On niin pal­jon vaih­to­eh­to­ja, mi­hin päi­vän­sä voi­si ku­lut­taa. Kun pik­ku­lap­si­ai­ka oli vilk­kaim­mil­laan, seu­roi­hin läh­te­mi­nen ei ol­lut ai­na help­poa. Mo­nia py­hiä jäi vä­liin, ei­kä sil­loin ol­lut vie­lä net­ti­seu­ro­ja. Läh­te­mi­nen kan­nat­ti kui­ten­kin ai­na, vaik­ka pu­hees­ta ei oli­si­kaan juu­ri kuul­lut mi­tään. Omien las­ten ää­net ja liik­ku­mi­nen häi­rit­si­vät, tois­ten ei niin­kään. Kun las­ten meno on jos­kus seu­ra­pu­heen ai­ka­na ol­lut vilk­kaam­paa, on pu­hu­ja voi­nut muis­tut­taa van­hem­pia sii­tä, mi­ten tär­ke­ää on tuo­da lap­sia seu­roi­hin. Ne sa­nat ovat sil­loin tun­tu­neet Tai­vaan Isän ter­vei­sil­tä.

Kol­mas käs­ky ke­hot­taa py­hit­tä­mään le­po­päi­vän. On­ko sii­hen pa­rem­paa kei­noa, kuin rau­hoit­tua Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le?