Tar­ja Kor­ri

Asum­me ta­los­sa, jon­ka mie­he­ni on pää­o­sin it­se ra­ken­ta­nut ah­ke­rien tal­koo­lais­ten ja muu­ta­mien am­mat­ti­mies­ten kans­sa. Talo on tyy­pil­li­nen 90-lu­vun alun puo­li­tois­ta­ker­rok­si­nen puu­ta­lo. Kun suun­nit­te­lim­me sen ra­ken­ta­mis­ta, oli lama-ai­ka. Mie­he­ni oli juu­ri val­mis­tu­nut kou­lus­ta, ja it­se olin ol­lut äi­tiys­lo­mal­la, jo­ten vel­kaa oli jo val­miik­si ja tu­lot oli­vat pie­net. Meil­lä oli kui­ten­kin suu­ri tu­le­vai­suu­den us­ko. Kun tont­ti löy­tyi ko­ti­ni mail­ta ja pan­kis­ta sai lai­naa, ra­ken­ta­mis­pää­tös oli help­po teh­dä.

En ole kos­kaan ol­lut si­sus­ta­ja­tyyp­piä, ei­kä mi­nul­la ol­lut sel­ke­ää mie­li­ku­vaa, mil­lai­nen ta­los­ta pi­täi­si tul­la. Suun­nit­te­li­ja teki pii­rus­tuk­set, en­kä muis­ta, et­tä nii­hin oli­si teh­ty mi­tään muu­tok­sia. Olen ty­kän­nyt ta­lon huo­ne­jär­jes­tyk­ses­tä ja sel­ke­äs­tä poh­ja­rat­kai­sus­ta.

Suu­rin osa ra­ken­nus­ta­va­rois­ta piti käy­dä kau­pas­sa os­ta­mas­sa tai ti­laa­mas­sa, kun ei ol­lut ne­tin ava­raa maa­il­maa käy­tös­sä. Oi­ke­as­taan kau­nein­ta ja so­pi­vin­ta mie­les­täm­me oli se, mis­sä oli suu­rin alen­nusp­ro­sent­ti. Kaik­ki ta­pe­tit ja laa­tat tai­si­vat löy­tyä alen­nus- ja pois­to­ko­reis­ta. Pai­kal­li­sen rau­ta­kau­pan lop­puun­myyn­ti sat­tui mei­dän kan­nal­tam­me erit­täin hy­vään ai­kaan. Siel­tä sai mo­nen­lais­ta tar­peel­lis­ta ra­ken­nus­ta­va­raa edul­li­ses­ti.

Kel­tai­nen Pörs­si -leh­ti lu­et­tiin tark­kaan, ja sen kaut­ta löy­tyi­vät muun mu­as­sa vä­li­o­vet. Uu­det, jo­hon­kin yli­mää­räi­sek­si jää­neet ja vä­hän lom­moi­set, mut­ta meil­le oi­kein so­pi­vat. Yk­si niis­tä on käy­tös­sä vie­lä­kin. Keit­tiö oli ai­noa, mi­hin sat­sa­sim­me enem­män, ja se on­kin kes­tä­nyt hy­vin. Myy­jä an­toi mu­kaan laa­ti­kol­li­sen sa­ra­noi­ta, joi­ta on pi­tä­nyt jon­kin ver­ran vaih­del­la. Olen aja­tel­lut, et­tä keit­ti­ön kaa­pit saa­vat ol­la pai­koil­laan niin kau­an kuin sa­ra­noi­ta riit­tää. Eh­kä.

Kun muu­tim­me uu­teen ko­tiin, meil­lä oli kol­me las­ta. Ti­laa tun­tui ole­van hulp­pe­as­ti, ja koti oli iha­na. Pik­ku­hil­jaa lap­si-, ken­kä-, vaa­te- ja muun ta­va­ra­mää­rän kas­va­es­sa ne­li­öi­tä tun­tui kui­ten­kin ole­van lii­an vä­hän. Piti ra­ken­taa ylä­ker­ta ja myö­hem­min uu­si etei­nen.

Vuo­sien ku­lu­es­sa al­koi myös re­mont­ti­tar­ve. Mel­kein­pä joka paik­kaan on jo­tain fik­saus­ta teh­ty. Kun minä saan re­mont­ti-ide­an, mie­les­tä­ni hom­man voi­si aloit­taa jos ei heti huo­men­na, niin vii­meis­tään en­si vii­kol­la. Mie­he­ni ai­ka­mää­reet näis­sä asi­ois­sa ovat niin­kin tark­ko­ja kuin ”tuon­nem­pa­na, pa­rem­mal­la ajal­la tai tal­vem­mal­la”. Täy­tyy kui­ten­kin myön­tää, et­tä kun asi­aa miet­tii use­am­man kuu­kau­den tai vuo­den, se ja­los­tuu ja muut­tuu omas­sa­kin mie­les­sä mo­neen ker­taan. Kun lä­hes kym­me­nen vuot­ta haa­vei­le­ma­ni te­ras­si val­mis­tui pari vuot­ta sit­ten, sii­tä tuli yk­sin­ker­tai­nen ja hyvä.

Olen pan­nut mer­kil­le, et­tä mo­nis­sa per­heis­sä toi­nen puo­li­so in­nos­tuu toi­ses­ta ja toi­nen toi­ses­ta asi­as­ta. Ja mo­nes­ti toi­nen jar­rut­te­lee toi­sen lii­kaa in­nos­tu­mis­ta. Luo­ja on vii­sau­des­saan var­maan näh­nyt näin hy­väk­si, et­tä ta­lou­den ja yli­pää­tään elä­män ta­sa­pai­no säi­lyi­si.

Vii­me ke­sä­nä aloim­me nuo­rim­pien tyt­tö­jen kans­sa haa­veil­la hei­dän ka­ma­rien­sa re­mon­toi­mi­ses­ta. Sei­nien maa­laus ja lat­ti­an ja kaap­pien uu­dis­ta­mi­nen tun­tui ai­heel­li­sel­ta. Kun suun­nit­te­len uut­ta kaap­pia, saa­tan he­rä­tä jos­kus yöl­lä­kin ja käy­dä mit­taa­mas­sa jo­tain mek­koa tai ta­va­raa, jot­ta tie­dän, min­kä­lai­sen ti­lan se vaa­tii. Mui­hin si­sus­tu­sa­si­oi­hin en yleen­sä käy­tä ko­vin pal­jon ai­kaa, vaan mitä vä­hem­män on vaih­to­eh­to­ja, sen pa­rem­pi.

Saim­me hel­mi­kuus­sa teh­tyä re­mon­tin tyt­tö­jen ka­ma­rei­hin. Oli siis pa­rem­pi ai­ka ja en­nen kaik­kea tal­vem­pi.