Tä­män vuo­den syk­sy on ol­lut mi­nul­le toi­pu­mi­sai­kaa jal­ka­leik­kauk­ses­ta. Kau­nis­ta syk­syä ja rus­kaa on pi­tä­nyt kat­sel­la lä­hin­nä ik­ku­nas­ta. On pi­tä­nyt pyy­tää apua mo­neen asi­aan ja jät­tää pi­ha­töi­tä seu­raa­vaan vuo­teen. Ai­ka ei ole kui­ten­kaan tul­lut pit­käk­si. Kun jal­ka ei kes­tä­nyt vie­lä ol­la jal­keil­la pi­tem­piä ai­ko­ja, oli hy­vää ai­kaa ku­toa ja kuun­nel­la Ke­sä­seu­ra­ra­di­on tal­len­tei­ta.

Olen myös eri­tyi­ses­ti saa­nut naut­tia ys­tä­vien huo­len­pi­dos­ta. Jo leik­kaus­ta seu­raa­va­na ja lä­hi­päi­vi­nä kävi ys­tä­viä kuk­kien ja herk­ku­jen kans­sa kat­so­mas­sa toi­pi­las­ta. Kii­tol­li­se­na mie­tin, mi­ten mo­nel­la ys­tä­väl­lä oli ai­kaa juu­ri mi­nul­le nii­nä­kin päi­vi­nä, kun en it­se voi­nut läh­teä mi­hin­kään.

"Äi­dit kai vaih­ta­vat vai­vo­jaan, kun pu­hu­vat kes­ke­nän­sä. Sit­ten ne keit­tä­vät kah­vi­aan ja ovat niin mie­lis­sän­sä.

Mikä se äi­tien kas­vot saa niin mu­ka­van hy­myi­le­vik­si? Saat­taa­ko sii­hen vai­kut­taa jo­kin äi­tien oma nik­si?

Sa­no­vat: 'Voi mi­ten tär­keä on saa­da huo­lis­ta haas­taa! Su­rut­kin saa näin sär­keä ja mie­len ma­tol­ta laas­ta.'"

(Nii­lo Rau­ha­la)

Täl­lä vii­kol­la olen jäl­leen ko­ke­nut, et­tä ys­tä­vät ovat lä­hel­lä sil­loin, kun on pal­jon huo­lia. Ei kai se ole sat­tu­maa, et­tä olen saa­nut päi­vä­kah­vi­kut­sun ys­tä­vien kans­sa, vie­raan ko­tii­ni ja läm­pi­män ha­lauk­sen pik­ku asi­al­la käy­neel­tä ys­tä­väl­tä. On­han nii­tä mur­hei­ta ja huo­lia toi­sil­la­kin, ja nii­tä sit­ten yh­des­sä mie­ti­tään ja ih­me­tel­lään. Kun ys­tä­vien vä­lil­lä on luot­ta­mus ja tun­ne, et­tä omis­ta asi­ois­ta voi pu­hua tur­val­li­ses­ti, taak­ka käy ke­ve­äm­mäk­si. Vä­lil­lä ju­tut me­ne­vät niin mur­heel­li­sik­si, et­tä sit­ten on jo pak­ko nau­raa.

"Sit­ten ne lau­la­vat lau­lu­jaan ja pu­hu­vat Ju­ma­las­ta. Vie­lä ne kaa­ta­vat kah­vi­aan ja läh­te­vät sit­ten vas­ta."

(Rau­ha­la)

Kun ys­tä­vien kans­sa poh­dis­kel­laan vai­kei­ta asi­oi­ta, usein joku ky­syy, et­tä mi­kä­hän tar­koi­tus täl­lä­kin on. Tai sa­noo, et­tä vaik­ka olem­me yrit­tä­neet par­haam­me, em­me voi asi­al­le mi­tään. Sil­loin on hyvä jää­dä Ju­ma­lan huo­len­pi­don al­le ja luot­taa, et­tä hän tie­tää mur­heem­me ja aut­taa so­pi­val­la ajal­la.

Olen ky­sel­lyt mie­hel­tä­ni blo­gin ai­hei­ta, kun ne al­ka­vat ol­la jo mel­ko hu­kas­sa. Luon­tee­ni tun­tien hän eh­dot­ti heti ai­het­ta: "Muis­tan­ko mu­reh­tia tar­peek­si?" Tä­hän jut­tuun se oli­si eh­kä käy­nyt ot­si­kok­si. Ilo­nai­hei­ta­kin on kui­ten­kin ole­mas­sa. Vii­mei­sim­pä­nä se, kun nuo­rin tyt­töm­me oli liit­tä­nyt mi­nut syn­ty­mä­päi­vä­nä­ni What­sApp-ryh­mään, mis­sä oli hän ja hä­nen kol­me ka­ve­ri­aan. Ky­sy­es­sä­ni, et­tä mi­ten­kä­hän minä täl­lai­seen ryh­mään pää­sin, sain vas­tauk­sek­si: "Ha­lut­tiin vain on­ni­tel­la si­nua!"