Tar­ja Kor­ri

Is­tun pie­ne­nä tyt­tö­nä van­han rau­ha­nyh­dis­tyk­sen etu­pen­kis­sä har­moo­nin vie­res­sä. On isot seu­rat ja al­ka­mas­sa toi­nen puhe. Kun pu­hu­ja avaa Raa­ma­tun, mie­tin, et­tä mil­loin­ka­han tuo kir­ja on lu­et­tu lop­puun ja lu­e­taan jos­ta­kin muus­ta kir­jas­ta.

On kau­nis ke­sä­sun­nun­tai. Olen leik­ki­mäs­sä naa­pu­rin las­ten kans­sa, kun isä tu­lee sa­no­maan, et­tä nyt läh­de­tään seu­roi­hin.

Olen nuo­ri ja läh­dös­sä ka­ve­rei­den kans­sa lau­an­tai-il­lan seu­roi­hin. Avau­tuu myös uu­si maa­il­ma, kun seu­ro­jen jäl­keen pää­see il­ta­ky­lään.

Jän­nit­tä­vä het­ki rau­ha­nyh­dis­tyk­sen etei­ses­sä, kun me­nem­me poi­ka­ka­ve­ri­ni kans­sa en­sim­mäis­tä ker­taa yh­des­sä seu­ra­penk­kiin.

Meil­lä on en­sim­mäi­nen vau­va. Pär­jääm­me­kö hä­nen kans­saan seu­rois­sa? Pi­tää men­nä ta­ka­penk­kiin, et­tei häi­rit­se kaik­kia seu­ra­vie­rai­ta.

Seu­rois­sa on mu­ka­na kak­si vau­vaa ja ai­na­kin kuu­si isom­paa las­ta. Lap­set ei­vät var­mas­ti kuun­te­le yh­tään, ei­vät­kä an­na mui­den­kaan kuun­nel­la.

Seu­roi­hin läh­ties­sä ym­mär­räm­me, et­tä kaik­ki per­hees­täm­me ei­vät ha­lua enää läh­teä mu­kaam­me.

Sä­es­tys­vuo­ro seu­rois­sa. Olen ol­lut sä­es­tä­jä­nä yli nel­jä­kym­men­tä vuot­ta ja jän­ni­tän edel­leen jo­kais­ta vuo­roa yh­tä pal­jon.

Seu­ra­kan­sa lau­laa edes­men­neen jä­se­nen muis­tol­le. Kun omil­le lä­hei­sil­le­ni on lau­let­tu, olen ko­ke­nut, et­tä koko seu­ra­vä­ki ot­taa osaa kai­pauk­seen.

Seu­ra­kun­ta­päi­vät ja avi­o­puo­li­soil­lat. Alus­tus ja kes­kus­te­lua tär­keis­tä ja ajan­koh­tai­sis­ta asi­ois­ta.

Ke­vät­juh­la. Su­vi­vir­si ja vir­si­kir­jo­jen jako kou­luun me­ne­vil­le. Kirk­kais­sa lap­sen­sil­mis­sä tu­le­vai­suus ja toi­vo.

"Nyt Ju­ma­lal­le kun­nia, kun an­toi ai­noon poi­kan­sa." Jou­lu­juh­las­sa pie­net en­ke­lit ja pai­me­net vä­lit­tä­vät jou­lun suur­ta sa­no­maa.

Ko­ro­na­ra­joi­tus­ten jäl­keen seu­ra­kan­san sy­dä­men­sä poh­jas­ta lau­la­ma vir­si 195. "On rie­mu, kun saan tul­la sun, Her­ra temp­pe­liis." Lii­kut­ta­va het­ki. Tätä olen kai­van­nut.

Myy­jäi­set. Pöy­dät not­ku­vat lei­von­nai­sia ja kä­si­töi­tä. On­nek­kaat voit­ta­vat na­ru­tuk­ses­sa ja ar­von­nas­sa. Mu­ka­vaa seu­rus­te­lua ja kah­vit­te­lua ih­mis­ten kans­sa.

Mu­kaan läh­tee enää kak­si las­ta, jot­ka me­ne­vät ka­ve­rei­den­sa kans­sa is­tu­maan. Is­tum­me seu­ra­pen­kis­sä jäl­leen kah­des­taan.

Olen läh­te­nyt vuo­sien var­rel­la sa­to­ja ker­to­ja rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le mo­nis­sa eri tun­nel­mis­sa. Lap­se­na kes­ken lei­kin läh­te­mi­nen ei ol­lut ai­na mie­luis­ta. Nuo­re­na oli help­po läh­teä, kos­ka suu­rin osa ys­tä­vis­tä­kin läh­ti ja seu­ro­jen jäl­keen so­vit­tiin, mi­hin men­nään il­ta­ky­lään. Ison per­heen kans­sa läh­ties­sä oli aloi­tet­ta­va val­mis­te­lut ajois­sa ja mon­ta asi­aa muis­tet­ta­va­na. Mo­nen­lai­sia työ­vuo­ro­ja­kin on ol­lut, ja nii­hin on yleen­sä ol­lut mu­ka­va läh­teä.

Seu­rois­sa kuun­te­le­mi­nen­kin on ol­lut mo­nen­lais­ta. Las­ten hä­lis­tes­sä ym­pä­ril­lä se ei ol­lut ai­na help­poa. Lap­set it­se pys­tyi­vät kuun­te­le­maan lei­kin kes­kel­lä­kin. Jos­kus lat­ti­al­la leik­ki­vä lap­si al­koi tois­taa pu­hu­jan sa­no­ja; hän oli sel­väs­ti­kin kuun­nel­lut. Olen ha­vah­tu­nut myös sii­hen, et­tä kuu­len, mut­ta en kuun­te­le. Aja­tuk­se­ni ovat men­nees­sä tai tu­le­vas­sa mut­ta ei­vät sii­nä het­kes­sä. Jos­kus taas olen kuun­nel­lut jon­kun toi­sen kor­vil­la. Kuun­te­len pu­het­ta ja ajat­te­len jo­tain ih­mis­tä, jon­ka mie­les­tä­ni pi­täi­si ol­la kuun­te­le­mas­sa, kun pu­hu­taan täs­tä asi­as­ta.

Vuo­sien var­rel­la seu­ra­vä­es­sä on ol­lut vaih­tu­vuut­ta. Ih­mi­siä syn­tyy ja kuo­lee ja ta­pah­tuu muut­to­lii­ket­tä. Joku luo­puu us­kos­ta ei­kä enää tule seu­roi­hin, joku toi­nen voi saa­da pa­laa­mi­sen ar­mon.

Raa­mat­tu on edel­leen ai­noa kir­ja, jos­ta teks­ti lu­e­taan ja jo­hon saar­nat poh­jau­tu­vat. Jo­na­kin py­hä­nä voi kuul­la sa­man teks­tin se­li­tet­ty­nä kol­meen­kin ker­taan: kir­kos­sa, ra­di­o­seu­rois­sa ja rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä. Jo­kai­nen pu­hu­ja se­lit­tää teks­tiä vä­hän eri ta­val­la, mut­ta jos sitä se­li­te­tään Py­hän Hen­gen kaut­ta, sama ar­mo ja evan­ke­liu­mi kuu­luu joka pu­hees­sa ei­kä sii­hen kyl­läs­ty. Ju­ma­lan sana on muut­tu­ma­ton.

Ru­kouk­se­ni on, et­tä mi­nul­la säi­lyi­si ai­na halu läh­teä seu­roi­hin, kuun­nel­la omil­la kor­vil­la­ni ja us­koa.