Tar­ja Kor­ri

Näin äi­tien­päi­vä­kuus­sa tu­lee mo­nes­ti aja­tel­tua omaa paik­kaa äi­tien ket­jus­sa ja sitä, mitä on ol­la äi­ti. Olen miet­ti­nyt, et­tä har­vaan muu­hun am­mat­tiin pää­see näin vä­häl­lä opis­ke­lul­la, mut­ta toi­saal­ta kai­kis­sa am­ma­teis­sa ei tar­vi­ta niin mo­nen­lai­sia tai­to­ja kuin äi­tiy­des­sä. Luon­tai­nen vais­to ja rak­kaus syn­ty­nee­seen lap­seen aut­ta­vat useim­pia sel­vi­ä­mään al­kuun. Äi­ti luul­ta­vas­ti osaa syöt­tää lap­sen ja pi­tää hä­net läm­pi­mä­nä ja puh­taa­na, vaik­ka ei oli­si toi­min­ta­mal­lia sii­hen näh­nyt­kään.

Oman äi­ti­ni kuo­le­mas­ta on yli 17 vuot­ta. Anop­pi­ni oli kuol­les­saan 31-vuo­ti­as. Tois­ta mum­mo­a­ni en ole näh­nyt ol­len­kaan, ja toi­nen kuo­li ol­les­sa­ni pa­ri­vuo­ti­as, jo­ten en muis­ta hän­tä­kään. On­nek­si olen kui­ten­kin löy­tä­nyt ih­mi­siä, joil­ta voi ky­syä vii­sai­ta neu­vo­ja elä­mään.

Eräs pu­hu­ja käyt­ti pää­si­äis­seu­ro­jen alus­tuk­sen yh­tey­des­sä pu­heen­vuo­ron, jos­sa hän ker­toi omas­ta lap­suu­des­taan ja sii­tä, mi­ten sota vai­kut­taa kol­man­teen su­ku­pol­veen as­ti. Mi­nun ikä­luok­ka­ni on se kol­mas. Myös ko­to­na opi­tut hy­vät ja huo­not kas­va­tus­mal­lit saat­ta­vat jat­kua tie­dos­ta­mat­ta­kin seu­raa­vaan su­ku­pol­veen. Nii­tä ei ole osat­tu ky­see­na­lais­taa, kos­ka "ai­na­han näin on toi­mit­tu".

Sään­tö­jen lait­ta­mi­nen lap­sel­le ei ole ai­na help­po teh­tä­vä. Lap­si ei ym­mär­rä vält­tä­mät­tä sii­nä het­kes­sä, mik­si jois­ta­kin asi­ois­ta va­roi­te­taan tai jo­ta­kin kiel­le­tään te­ke­mäs­tä. Ai­kui­sik­si tul­tu­aan lap­set ajat­te­le­vat asi­an eri ta­val­la. He ym­mär­tä­vät, et­tei­vät sään­nöt ole ol­leet hei­dän kiu­saa­mis­taan, vaan hei­dän par­haak­seen. Suo­men laki on mo­nes­sa asi­as­sa van­hem­pien tu­ke­na, ja sil­lä voi pe­rus­tel­la asi­oi­ta.

Kas­va­tus­me­ne­tel­mät ja -mal­lit muut­tu­vat ai­ka ajoin. Vä­lil­lä suo­si­taan va­paa­ta kas­va­tus­ta, vä­lil­lä taas voi ol­la pin­nal­la esi­mer­kik­si aja­tus "Koko kylä kas­vat­taa", jos­sa toi­vo­taan jo­kai­sen ai­kui­sen puut­tu­van las­ten häi­rit­se­vään ja vää­rään käy­tök­seen. Jo­kai­nen ai­kui­nen voi­si myös kiit­tää ja ke­hua tois­ten­kin lap­sia, kun sii­hen on ai­het­ta. Seu­raa­val­la su­ku­pol­vel­la voi ol­la taas joku uu­si kei­no kas­vat­taa.

Olen tä­män ke­vään ai­ka­na kes­kus­tel­lut las­te­ni kans­sa hei­dän lap­suu­des­taan ja sii­tä, mi­ten he ovat sen ko­ke­neet. On ol­lut ki­pu­koh­tia, mut­ta myös kii­tol­li­suut­ta. On pal­jon asi­oi­ta, joi­ta oli­sin voi­nut teh­dä toi­sin ja pa­rem­min. Olen ker­to­nut heil­le sen, et­tä tah­to on ol­lut ai­na teh­dä asi­at hei­dän par­haak­seen niil­lä voi­mil­la, tie­doil­la ja tai­doil­la, jot­ka ovat sil­lä het­kel­lä ol­leet käy­tet­tä­vis­sä.

Olen miet­ti­nyt myös sitä, et­tä na­pa­nuo­ra pi­tää kat­kais­ta kak­si ker­taa. En­sim­mäi­nen ker­ta ta­pah­tuu syn­ty­män yh­tey­des­sä. Toi­nen ker­ta tu­lee jo­kai­sel­la lap­sel­la oman ai­ka­tau­lun­sa mu­kai­ses­ti. Osa ko­kee jo mel­ko nuo­re­na, et­tä on val­mis läh­te­mään ko­toa ja omat sii­vet kan­ta­vat. Se vaa­tii mo­lem­min­puo­lis­ta op­pi­mis­ta. Äi­ti­nä täy­tyy op­pia sii­hen, et­tä lap­sel­la on oma elä­mä ja sii­hen liit­ty­vät teh­tä­vät, jot­ka ovat hä­nen elä­mäs­sään etu­si­jal­la.

Omas­sa elä­mäs­sä­ni jou­duin ai­koi­naan miet­ti­mään asi­oi­den tär­keys­jär­jes­tys­tä oman pik­ku­lap­si­vai­hees­sa ole­van per­heen ja äi­din aut­ta­mi­sen suh­teen. Va­lit­sin oman per­heen etu­si­jal­le ja äi­din aut­ta­mi­sen omien voi­ma­va­ro­jen mu­kaan. Äi­din­kin asi­at jär­jes­tyi­vät sit­ten pa­rem­min kuin osa­sin aja­tel­la. On ar­vo­kas­ta tie­tää, et­tä omien­kin las­ten kans­sa voi tar­vit­ta­es­sa ky­syä apua puo­lin ja toi­sin ja jo­kai­sel­la on mah­dol­li­suus vas­ta­ta kyl­lä tai ei ti­lan­teen mu­kaan.

En ole kos­kaan ol­lut hyvä näyt­tä­mään tun­tei­ta en­kä ker­to­maan sa­noil­la, mi­ten tär­kei­tä lap­set ovat mi­nul­le. Ker­roin kes­kus­tel­les­sam­me heil­le sii­tä­kin, et­tä jos ha­lu­ai­sin­kin muut­tua, se ei ole help­poa. En ha­lua tees­ken­nel­lä, kos­ka sil­loin en enää ole oma it­se­ni. Jos vä­lit­tä­mi­se­ni pys­tyy lu­ke­maan vil­la­pai­dois­ta ja -su­kis­ta ja muis­ta kä­den töis­tä, niin sen voi lu­kea niis­tä. Sil­mu­koi­den vä­lis­sä on pal­jon läm­pi­miä aja­tuk­sia.

Äi­tien­päi­vä on mo­nien tun­tei­den päi­vä. Olen vuo­si­kym­men­ten ajan saa­nut aa­mu­kah­vit sän­kyyn, kym­me­nit­täin rak­kau­del­la teh­ty­jä tai os­tet­tu­ja lah­jo­ja ja kort­te­ja. Nii­den ää­rel­lä tun­tuu, et­tä lap­set ovat kui­ten­kin ar­mol­li­sia vir­hei­tä te­ke­väl­le äi­dil­leen. Mi­nul­la on työ­pöy­däl­lä­ni eräs syn­ty­mä­päi­vä­kort­ti ja kol­me vuot­ta sit­ten äi­tien­päi­vä­nä saa­tu kort­ti, jos­sa on las­ten ja hei­dän puo­li­soi­den­sa sekä las­ten­las­ten aja­tuk­sia. En pys­ty kos­kaan lu­ke­maan nii­tä lii­kut­tu­mat­ta.

Toi­von, et­tä se, mikä on ol­lut tär­ke­ää mi­nul­le, äi­dil­le­ni ja mum­moil­le­ni, oli­si nä­ky­nyt lap­sil­le­ni hy­vä­nä ja kan­ta­va­na asi­a­na elä­mäs­sä. Vai­keis­sa­kin asi­ois­sa olen ha­lun­nut aja­tel­la asi­oi­ta Ju­ma­lan sa­nan poh­jal­ta ja pe­rus­taa rat­kai­su­ni sii­hen. Vaik­ka vä­lil­lä ku­luu pi­dem­pi­kin ai­ka, et­tei ol­la yh­tey­des­sä, muis­tan tei­tä, lap­set, joka iki­nen päi­vä.