Tarja Korri
Virpi Mäkinen: Valoon kutsuttu
Palaan usein muistoissani joulunaikaan 30 vuotta sitten. Odotimme kolmatta lastamme, jonka oli määrä syntyä kuukauden päästä. Olin vasta käynyt neuvolassa, ja raskaus oli mennyt hyvin. Tapaninpäivänä minulle tuli tunne, ettei kaikki ole kunnossa, ja pääsin lääkärin lähetteellä sairaalaan. Tutkimusten jälkeen selvisi, että vauva on kuollut. Minä jäin osastolle odottamaan seuraavaa päivää, ja mieheni lähti kotiin lasten tykö.
Yö oli pitkä ja yksinäinen, ei juuri nukuttanut. Hoitajat kävivät kurkkailemassa välillä ovelta, mutta ei heilläkään ollut oikein mitään sanottavaa. Synnytys käynnistettiin aamulla, ja sitä odotellessa kuulin kaikenlaista. Kuului itkua, kun uusi vauva syntyi. Kuulin myös sen, kun yhdelle isälle tultiin sanomaan, että äiti selvisi leikkauksesta, mutta vauva ei. Pystyin hyvin asettumaan isän tilanteeseen, vaikka meillä ei ollutkaan hätää ja olin itse jo ehtinyt valmistautua siihen, ettemme saa pitää vauvaamme.
Pieni, täydellinen tyttömme syntyi aamupäivällä. Kuolema oli jo jättänyt jotain merkkiä, mutta vauva oli niin tutun, kahden vanhemman lapsemme näköinen. Vauvaa ei annettu syliimme, vaan hänet vietiin pois ruumiinavausta odottamaan. Kun itse vähän toivuin synnytyksestä, saimme lähteä kotiin. Rakkaat ystävät kävivät lohduttamassa ja postissa tuli osanottokortteja.
Kun myöhemmin haimme vauvan ja laitoimme hänet pieneen arkkuun, meille tarjottiin sairaalassa hartaushetkeä. Koimme silloin, ettemme tarvitse sellaista. Tuntui, että henkilökunnalla olisi ollut halu lohduttaa jotenkin, mutta heillä ei ollut sanoja. Itselläni oli surun keskellä kuitenkin kirkkaana mielessä, että vauva on taivaassa, eikä hänellä ole mitään hätää. Oli jopa sellainenkin tunne, että pitäisi itse lohduttaa hoitajia.
Hautaan siunaamisessa oli mukana vain uskovainen pappi ja me vanhemmat. Mieheni kantoi arkun, ja papin kanssa he laskivat sen samaan hautaan, mihin mieheni äiti oli haudattu vajaat 16 vuotta aiemmin.
En usko, että kenellekään papille on helppoa siunata hautaan kastamatonta lasta. Papille, joka uskoo, että lapsi on Jumalan oma jo ennen kastetta, se voi olla kuitenkin helpompaa. Hän voi kertoa läheisille lohdutuksen sanoja, että lapsi on perillä. Hän voi kertoa myös jälleennäkemisen toivosta.
Psalmissa 139 sanotaan: ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.” Laitoimme kuolinilmoitukseen sanat: ”Kristus Vapahtajana lapset huomaansa sulki; elämän sykkeen ylle kaartui jo armon taivas, ennen kuin yksikään päivä kehdon ylitse kulki. Tuossa on lapsemme armo, hän oli enkelin tuttu.” (Niilo Rauhala: Enkelin tuttu.) Tuohon armoon on ollut hyvä luottaa.
Koska mieheni oli työttömänä, palasin itse töihin jo synnytystä seuraavalla viikolla. Rakensimme uutta kotia, ja elämä oli täynnä touhua. Uusi vauvakin ilmoitti tulostaan muutaman kuukauden kuluttua.
Jälkeenpäin olen ajatellut, että torjuin vauvan menetyksen, enkä antanut surulle tilaa. Suljin tarpeettomasti muut ihmiset pois, eikä kuolemasta paljon puhuttu. Ajattelin, että he, jotka eivät ole nähneet vauvaa, eivät osaa häntä surrakaan.
Nyt, kun vauvamme kuolemasta on kulunut paljon vuosia ja minulla on ollut enemmän aikaa, asia on noussut voimakkaasti esiin. Muutama vuosi sitten kirjoitin pienen muistelman toisten lastemme luettavaksi. Menneen joulun alla teetin muiston taiteen muodossa: pieni enkeli sai paikkansa samalle seinälle, missä ovat toisten lastemme rippi- ja hääkuvat.
Erään vanhemman naisen lausumat sanat vauvan kuoltua ovat jääneet kauniina mieleeni. Hän sanoi: ”Teiltä meni enkeli taivaaseen.” Sinne sinä menit, enkeli. Valoon kutsuttu.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys