Tar­ja Kor­ri

Virpi Mäkinen: Valoon kutsuttu

Pa­laan usein muis­tois­sa­ni jou­lu­nai­kaan 30 vuot­ta sit­ten. Odo­tim­me kol­mat­ta las­tam­me, jon­ka oli mää­rä syn­tyä kuu­kau­den pääs­tä. Olin vas­ta käy­nyt neu­vo­las­sa, ja ras­kaus oli men­nyt hy­vin. Ta­pa­nin­päi­vä­nä mi­nul­le tuli tun­ne, et­tei kaik­ki ole kun­nos­sa, ja pää­sin lää­kä­rin lä­het­teel­lä sai­raa­laan. Tut­ki­mus­ten jäl­keen sel­vi­si, et­tä vau­va on kuol­lut. Minä jäin osas­tol­le odot­ta­maan seu­raa­vaa päi­vää, ja mie­he­ni läh­ti ko­tiin las­ten tykö.

Yö oli pit­kä ja yk­si­näi­nen, ei juu­ri nu­kut­ta­nut. Hoi­ta­jat kä­vi­vät kurk­kai­le­mas­sa vä­lil­lä ovel­ta, mut­ta ei heil­lä­kään ol­lut oi­kein mi­tään sa­not­ta­vaa. Syn­ny­tys käyn­nis­tet­tiin aa­mul­la, ja sitä odo­tel­les­sa kuu­lin kai­ken­lais­ta. Kuu­lui it­kua, kun uu­si vau­va syn­tyi. Kuu­lin myös sen, kun yh­del­le isäl­le tul­tiin sa­no­maan, et­tä äi­ti sel­vi­si leik­kauk­ses­ta, mut­ta vau­va ei. Pys­tyin hy­vin aset­tu­maan isän ti­lan­tee­seen, vaik­ka meil­lä ei ol­lut­kaan hä­tää ja olin it­se jo eh­ti­nyt val­mis­tau­tua sii­hen, et­tem­me saa pi­tää vau­vaam­me.

Pie­ni, täy­del­li­nen tyt­töm­me syn­tyi aa­mu­päi­väl­lä. Kuo­le­ma oli jo jät­tä­nyt jo­tain merk­kiä, mut­ta vau­va oli niin tu­tun, kah­den van­hem­man lap­sem­me nä­köi­nen. Vau­vaa ei an­net­tu sy­liim­me, vaan hä­net vie­tiin pois ruu­mii­na­vaus­ta odot­ta­maan. Kun it­se vä­hän toi­vuin syn­ny­tyk­ses­tä, saim­me läh­teä ko­tiin. Rak­kaat ys­tä­vät kä­vi­vät loh­dut­ta­mas­sa ja pos­tis­sa tuli osa­not­to­kort­te­ja.

Kun myö­hem­min haim­me vau­van ja lai­toim­me hä­net pie­neen ark­kuun, meil­le tar­jot­tiin sai­raa­las­sa har­taus­het­keä. Koim­me sil­loin, et­tem­me tar­vit­se sel­lais­ta. Tun­tui, et­tä hen­ki­lö­kun­nal­la oli­si ol­lut halu loh­dut­taa jo­ten­kin, mut­ta heil­lä ei ol­lut sa­no­ja. It­sel­lä­ni oli su­run kes­kel­lä kui­ten­kin kirk­kaa­na mie­les­sä, et­tä vau­va on tai­vaas­sa, ei­kä hä­nel­lä ole mi­tään hä­tää. Oli jopa sel­lai­nen­kin tun­ne, et­tä pi­täi­si it­se loh­dut­taa hoi­ta­jia.

Hau­taan siu­naa­mi­ses­sa oli mu­ka­na vain us­ko­vai­nen pap­pi ja me van­hem­mat. Mie­he­ni kan­toi ar­kun, ja pa­pin kans­sa he las­ki­vat sen sa­maan hau­taan, mi­hin mie­he­ni äi­ti oli hau­dat­tu va­jaat 16 vuot­ta ai­em­min.

En us­ko, et­tä ke­nel­le­kään pa­pil­le on help­poa siu­na­ta hau­taan kas­ta­ma­ton­ta las­ta. Pa­pil­le, joka us­koo, et­tä lap­si on Ju­ma­lan oma jo en­nen kas­tet­ta, se voi ol­la kui­ten­kin hel­pom­paa. Hän voi ker­toa lä­hei­sil­le loh­du­tuk­sen sa­no­ja, et­tä lap­si on pe­ril­lä. Hän voi ker­toa myös jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vos­ta.

Psal­mis­sa 139 sa­no­taan: ”Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut.” Lai­toim­me kuo­li­nil­moi­tuk­seen sa­nat: ”Kris­tus Va­pah­ta­ja­na lap­set huo­maan­sa sul­ki; elä­män syk­keen yl­le kaar­tui jo ar­mon tai­vas, en­nen kuin yk­si­kään päi­vä keh­don ylit­se kul­ki. Tuos­sa on lap­sem­me ar­mo, hän oli en­ke­lin tut­tu.” (Nii­lo Rau­ha­la: En­ke­lin tut­tu.) Tuo­hon ar­moon on ol­lut hyvä luot­taa.

Kos­ka mie­he­ni oli työt­tö­mä­nä, pa­la­sin it­se töi­hin jo syn­ny­tys­tä seu­raa­val­la vii­kol­la. Ra­ken­sim­me uut­ta ko­tia, ja elä­mä oli täyn­nä tou­hua. Uu­si vau­va­kin il­moit­ti tu­los­taan muu­ta­man kuu­kau­den ku­lut­tua.

Jäl­keen­päin olen aja­tel­lut, et­tä tor­juin vau­van me­ne­tyk­sen, en­kä an­ta­nut su­rul­le ti­laa. Sul­jin tar­peet­to­mas­ti muut ih­mi­set pois, ei­kä kuo­le­mas­ta pal­jon pu­hut­tu. Ajat­te­lin, et­tä he, jot­ka ei­vät ole näh­neet vau­vaa, ei­vät osaa hän­tä sur­ra­kaan.

Nyt, kun vau­vam­me kuo­le­mas­ta on ku­lu­nut pal­jon vuo­sia ja mi­nul­la on ol­lut enem­män ai­kaa, asia on nous­sut voi­mak­kaas­ti esiin. Muu­ta­ma vuo­si sit­ten kir­joi­tin pie­nen muis­tel­man tois­ten las­tem­me lu­et­ta­vak­si. Men­neen jou­lun al­la tee­tin muis­ton tai­teen muo­dos­sa: pie­ni en­ke­li sai paik­kan­sa sa­mal­le sei­näl­le, mis­sä ovat tois­ten las­tem­me rip­pi- ja hää­ku­vat.

Erään van­hem­man nai­sen lau­su­mat sa­nat vau­van kuol­tua ovat jää­neet kau­nii­na mie­lee­ni. Hän sa­noi: ”Teil­tä meni en­ke­li tai­vaa­seen.” Sin­ne sinä me­nit, en­ke­li. Va­loon kut­sut­tu.