Tar­ja Kor­ri

Kuva: Marielle Raappana

Kuu­lin ra­di­os­ta Ylen te­ke­mäs­tä "Pe­lot ja haa­veet" -tut­ki­muk­ses­ta, joka teh­tiin nyt kuu­det­ta ker­taa. Sii­nä val­ta­o­sa vas­taa­jis­ta ker­too ole­van­sa var­sin tyy­ty­väi­siä elä­mään­sä. Tyy­ty­väi­sim­piä ovat yli 60-vuo­ti­aat sekä nuo­ret mie­het. Vä­hi­ten tyy­ty­väi­siä ovat nuo­ret nai­set ja kes­ki-ikäi­set mie­het.

Tut­ki­muk­sen mu­kaan eni­ten huol­ta ai­heut­ta­vat van­hus­ten­hoi­to, ter­veys­pal­ve­lui­den saa­ta­vuus sekä so­si­aa­lie­tuuk­sien saan­ti. Ne huo­let­ta­vat enem­män kuin il­mas­ton­muu­tos tai val­ti­on vel­kaan­tu­mi­nen.

Olen it­se saa­nut elää ter­vey­den­huol­lon kul­ta-ai­kaa. Olen ai­kui­si­äl­lä­ni eni­ten tar­vin­nut apua ja hoi­toa ras­kauk­siin, syn­ny­tyk­siin ja lap­siin liit­ty­en. Van­him­man ja nuo­rim­man lap­sem­me ikä­e­ro on rei­lut 21 vuot­ta. Koko sen ajan neu­vo­la­pal­ve­lut oli­vat ai­van lois­ta­vat sekä ras­kau­sai­ka­na et­tä lap­sen syn­nyt­tyä. Myös lää­kä­riin pää­si las­ten kans­sa ai­ka hel­pos­ti. En muis­ta yh­tään ti­lan­net­ta, et­tei oli­si saa­tu apua, kun sitä on tar­vit­tu.

Sain syn­nyt­tää kaik­ki lap­sem­me sa­mas­sa, koh­tuul­li­sen lä­hel­lä ole­vas­sa sai­raa­las­sa. Syn­nyt­tä­jän toi­vei­ta kuun­nel­tiin, ja joka ker­ta koin ole­va­ni am­mat­ti­tai­toi­sen hen­ki­lö­kun­nan tur­val­li­sis­sa kä­sis­sä. Jos­kus syn­ny­tyk­sen ai­ka­na ih­met­te­lin neu­vo­ja, joi­ta kä­ti­lö rau­hal­li­ses­ti an­toi. Myö­hem­min sel­vi­si, et­tä vau­val­la oli ol­lut na­pa­nuo­ra kak­si ker­taa kau­lan ym­pä­ril­lä ja ti­lan­ne piti rau­hoit­taa, et­tä kä­ti­lö sai sen löy­sät­tyä ja lap­si sai syn­tyä.

Nuo­rim­man lap­sem­me syn­ty­mä ete­ni no­pe­as­ti, mut­ta eh­dim­me kui­ten­kin am­bu­lans­sil­la sai­raa­laan syn­nyt­tä­mään. Ko­to­na jo vä­hän pe­lot­ti, kun hä­tä­kes­kuk­ses­sa ei mei­nat­tu us­koa syn­ny­tyk­sen al­ka­neen. Mie­les­sä oli ne kak­si lä­hel­tä kuul­tua ta­paus­ta, kun äi­din hen­ki oli suu­res­sa vaa­ras­sa ja vau­va me­neh­tyi is­tu­kan ir­to­a­mi­sen seu­rauk­se­na. Vas­ta, kun sa­noin, et­tä tämä on mi­nul­le 15. syn­ny­tys, am­bu­lans­si lä­he­tet­tiin tu­le­maan.

Myös vau­van kans­sa osas­tol­la ol­les­sa pal­ve­lu oli hui­ke­aa. Ruu­at tuo­tiin nel­jä ker­taa päi­väs­sä tar­jot­ti­mel­la sän­gyn vie­reen, ja hoi­ta­jat ot­ti­vat vau­van hoi­toon ai­na, jos it­se ha­lu­si nuk­kua. Useim­mi­ten huo­ne­ka­ve­ri­na oli joku toi­nen ison per­heen äi­ti. Hoi­ta­jat osa­si­vat lait­taa sa­man­hen­ki­siä ih­mi­siä sa­maan huo­nee­seen, ja ai­ka ku­lui rat­toi­sas­ti ju­tel­les­sa. Jos­kus joku hoi­ta­ja kävi ovel­la ih­met­te­le­mäs­sä, kun huo­nees­ta kuu­lui nau­rua käy­tä­väl­le as­ti.

Vaik­ka meil­le on syn­ty­nyt lap­sia näin­kin pal­jon ja li­säk­si on ol­lut kes­ken­me­no­ja, olen ai­na saa­nut asi­al­lis­ta pal­ve­lua. Ku­kaan ei ole ky­see­na­lais­ta­nut va­lin­taa­ni. Jos­kus jäl­ki­tar­kas­tuk­sen yh­tey­des­sä on vain ky­syt­ty, on­ko aja­tuk­sem­me las­ten vas­taa­not­ta­mi­ses­ta en­nal­laan. Ajat­te­lin, et­tä ter­vey­den­hoi­ta­ja jou­tuu ky­sy­mään sii­tä työn­sä puo­les­ta.

Ky­se­lin kol­mel­ta tyt­tä­rel­tä­ni, jot­ka sai­vat vau­van vii­me syk­sy­nä, mi­ten he ovat ko­ke­neet ny­kyi­set neu­vo­la­pal­ve­lut. Pää­o­sin ko­ke­muk­set ovat myön­tei­siä, vaik­ka pal­ve­lu­ja on­kin su­pis­tet­tu. Omia vau­vo­ja­ni käy­tiin neu­vo­las­ta kat­so­mas­sa ko­to­na kol­me ker­taa, nyt käy­dään ker­ran tai ei ol­len­kaan.

Per­heen jak­sa­mis­ta seu­ra­taan ja tu­ki­ver­kois­ta ky­sel­lään eh­kä enem­män kuin oma­na ai­ka­na­ni. Isät ote­taan neu­vo­la­käyn­neil­le mu­kaan ak­tii­vi­ses­ti ja sai­raa­las­ta ko­tiu­du­taan no­pe­as­ti. Minä ha­lu­sin vii­pyä sai­raa­las­sa suo­si­tel­lut kol­me vuo­ro­kaut­ta, jot­ta lää­kä­ri eh­ti tar­kas­taa vau­van ja minä it­se kuu­los­tel­la omaa voin­ti­a­ni. Ny­ky­ään ko­tiin voi pääs­tä jo sa­ma­na päi­vä­nä. Sai­raa­loi­den hen­ki­lö­kun­ta sai kai­kil­ta ty­töil­tä­ni kii­tos­ta. Us­kon, et­tä näis­sä­kin asi­ois­sa hen­ki­lö­ke­mi­at ja oma asen­ne voi­vat vai­kut­taa sii­hen, mi­ten asi­oi­ta ko­e­taan.

Alus­sa mai­nit­se­ma­ni tut­ki­muk­sen tu­lok­sis­sa nä­kyy eh­kä se, et­tä yli 60-vuo­ti­aat ovat näh­neet, mi­ten so­dan­jäl­kei­nen Suo­mi on ke­hit­ty­nyt hy­vin­voin­ti­val­ti­ok­si. Van­him­mat heis­tä muis­ta­vat ajan, jol­loin äi­ti- ja lap­si­kuol­lei­suus oli suur­ta ei­kä lää­kä­ri­pal­ve­lu­ja ol­lut hel­pos­ti saa­ta­vil­la.

Vie­lä kau­kai­sem­pi­na ai­koi­na van­huk­set ja köy­hät ovat jou­tu­neet köy­häin­ta­loon, ei­kä ny­ky­päi­vän kal­tai­sis­ta so­si­aa­lie­tuuk­sis­ta ole ol­lut tie­to­a­kaan. Kes­kuu­des­sam­me elää vie­lä ih­mi­siä, joi­den lap­suu­des­sa nämä ajat ovat ol­leet ihan lä­hi­his­to­ri­aa. Ovat­ko­han he sik­si niin tyy­ty­väi­siä ny­kyi­seen elä­mään­sä, kun ovat näh­neet vai­ke­at puut­teen ajat? Eh­kä meil­le hy­vään tot­tu­neil­le jos­tain edus­ta luo­pu­mi­nen ai­heut­taa tyy­ty­mät­tö­myyt­tä, vaik­ka moni asia on hy­vin. Nyt meil­lä on esi­mer­kik­si hy­vät ter­veys­pal­ve­lut, ja Ju­ma­la on an­ta­nut ih­mi­sil­le vii­saut­ta ke­hit­tää lää­ke­tie­det­tä sai­rauk­sien pa­ran­ta­mi­sek­si ja ih­mis­hen­kien pe­las­ta­mi­sek­si.

En ole tu­tus­tu­nut tar­kem­min Ylen te­ke­mään tut­ki­muk­seen; vain sen ver­ran mitä uu­ti­sis­sa ker­rot­tiin. Haa­veis­ta ky­syt­tä­es­sä mo­nen vas­taa­jan mie­les­tä oma ja lä­heis­ten ter­veys sekä rau­ha ja tur­val­li­suus ovat tär­kei­tä asi­oi­ta elä­mäs­sä. Rik­kau­des­ta, ra­has­ta tai omai­suu­des­ta sii­nä ei pu­hut­tu. Niin vä­hän ajal­li­sia asi­oi­ta me lo­pul­ta tar­vit­sem­me hy­vään elä­mään.