Tar­ja Kor­ri

Mo­nil­la meis­tä on omien lä­heis­ten ih­mis­ten li­säk­si elä­mäs­sä mui­ta­kin mer­ki­tyk­sel­li­siä ih­mi­siä. It­sel­lä­ni sel­lai­sia on usei­ta. Lap­suu­des­sa­ni pap­pa oli mi­nul­le tär­keä ja olin pal­jon hä­nen seu­ras­saan. Pap­paa tei­ti­tel­tiin ko­to­na, ja pi­din ou­to­na, jos jos­kus kävi vie­rai­ta, jot­ka si­nut­te­li­vat hän­tä.

Pap­pa saat­toi has­sut­taa mi­nua, mil­loin mi­ten­kin. Ker­ran pik­ku­tyt­tö­nä kou­lus­ta tul­les­sa­ni hän oli kon­tal­laan ul­ko­na puun al­la ja ker­toi löy­tä­neen­sä aar­teen. Maas­sa oli­kin läjä ko­li­koi­ta, joi­ta hän oli ke­rää­mäs­sä. Ih­met­te­lin asi­aa ja me­nin ka­ve­rik­si ke­rää­mään nii­tä. Vas­ta myö­hem­min pal­jas­tui, et­tä hä­nen ra­ha­kuk­ka­ron­sa oli tip­pu­nut maa­han ja ra­hat oli­vat le­vin­neet sin­ne.

Kum­mi­se­tä­ni oli asu­nut ko­to­na­ni vau­vas­ta saak­ka. Hä­nen muut­ton­sa omaan ko­tiin ol­les­sa­ni kym­men­vuo­ti­as oli mi­nul­le kova paik­ka. Lap­se­na oli tär­ke­ää, et­tä sai eri­tyis­tä huo­mi­o­ta kum­mil­ta. Ker­ran hän haas­toi mi­nut ki­saan: kum­pi on en­nem­min sil­lal­la va­jaan ki­lo­met­rin pääs­sä. Luu­lin, et­tä ky­sees­sä on juok­su­ki­sa, mut­ta hän läh­ti­kin au­tol­la, ja jäin ki­sas­sa toi­sek­si. Vie­lä­kin ta­va­tes­sam­me mi­nua ilah­dut­taa ky­sy­mys: “Mitä kum­mi­tyt­tö?” Ja kun vie­lä yli vii­si­kymp­pi­se­nä­kin olen saa­nut kum­mil­ta lah­jan, se­hän on jo ihan eri­tyis­tä.

Yk­si tär­keä ih­mi­nen on nai­nen, joka kävi pal­jon ko­to­na­ni aut­ta­mas­sa, kun äi­ti­ni sai­ras­ti. Jos­kus hän tuli sii­vo­a­maan, jos­kus lei­po­maan kar­ja­lan­pii­ra­koi­ta. Hä­nel­le lap­set oli­vat tär­kei­tä ja saim­me ol­la hä­nel­lä ka­ve­ri­na. Yk­si asia, jota hän piti eri­tyi­sen tär­ke­ä­nä opet­taa, oli van­hem­pien kun­ni­oi­tus. Hän oli it­se jät­tä­nyt palk­ka­työn­sä ja tul­lut ko­tiin hoi­ta­maan omaa äi­ti­ään. Sii­hen ai­kaan omais­hoi­ta­jil­le ei mak­set­tu kor­vauk­sia ja elä­mä oli vä­lil­lä niuk­kaa. Hän sa­noi kui­ten­kin, et­tä Tai­vaan Isä on sen työn hä­nel­le sa­ta­ker­tai­ses­ti mak­sa­nut elä­män ai­ka­na. Hä­nen äi­tin­sä oli vain kak­si päi­vää sai­raa­las­sa en­nen kuo­le­maan­sa, ja äi­ti oli sa­no­nut: “Vie­lä hau­das­sa­kin minä si­nua kii­tän, kun hoi­dit mi­nua.” Toi­nen tär­keä asia, jota hän opet­ti, oli ter­veh­ti­mi­nen. Hän ei pääs­tä­nyt kä­des­tä ir­ti, en­nen kuin oli kat­so­nut sil­miin, pu­ris­ta­nut kät­tä ja ter­veh­ti­nyt.

Mer­ki­tyk­sel­li­siä ih­mi­siä on ol­lut elä­män var­rel­la mo­nis­sa koh­taa­mi­sis­sa. Het­ki voi ol­la ly­hyt tai pi­dem­pi. Yk­si ker­ta tai use­am­min tois­tu­va. Näi­tä ti­lan­tei­ta on ol­lut sai­raa­la­reis­suil­la, omas­sa ja las­ten kou­lu­e­lä­mäs­sä sekä lo­ma­mat­kal­la. Kak­si toi­sil­leen tun­te­ma­ton­ta ih­mis­tä on voi­nut tun­tea jo­tain yh­teyt­tä en­si nä­ke­mäl­tä. Kun käy il­mi, et­tä us­ko on yh­tei­nen, het­keen tu­lee jo­tain py­hyyt­tä. Heil­lä on ja­et­ta­va­naan sel­lai­nen sa­lai­suus, jos­ta ul­ko­puo­li­set ei­vät tie­dä. Jois­ta­kin koh­taa­mi­sis­ta on jää­nyt pi­dem­pi­ai­kai­nen yh­tey­den­pi­to.

Kaik­ki las­tem­me iso­van­hem­mat ovat kuol­leet. Nuo­rim­mat lap­sem­me ovat näh­neet elos­sa vain yh­den iso­van­hem­pan­sa. Tä­hän puut­tee­seen olem­me saa­neet kor­jaus­ta. Yk­si po­jis­tam­me ha­lu­si kut­sua rip­pi­juh­laan­sa per­heys­tä­väm­me, joka oli hoi­ta­nut lap­si­am­me pie­ne­nä, sekä hä­nen puo­li­son­sa. Kos­ka he ovat mei­tä vä­hän van­hem­pia, ky­syin lei­kil­li­ses­ti, voi­si­vat­ko he al­kaa lap­sil­lem­me va­ra­mum­muk­si ja -pa­pak­si. Vas­taus oli lii­kut­ta­va. "Otam­me sen kun­ni­a­teh­tä­vä­nä", he sa­noi­vat. Sii­tä läh­tien he ovat kuu­lu­neet juh­liem­me vie­rai­siin. En­sim­mäi­se­nä jou­lu­na tä­män jäl­keen meil­le oli pois­sa ol­les­sam­me il­mes­ty­nyt sa­man­lai­nen kark­ki­lä­he­tys kuin mie­he­ni isäl­lä oli ta­pa­na tuo­da. Se oli sat­tu­maa, mut­ta tun­tui ih­meel­li­sel­tä.

Erää­nä päi­vä­nä nuo­rin tyt­töm­me ka­ve­rin­sa kans­sa ky­syi, voi­si­vat­ko he men­nä käy­mään mum­mul­la ja pa­pal­la. Mie­les­sä­ni kävi suru sii­tä, et­tä se ei ole mah­dol­lis­ta. Sit­ten tyt­tö tar­ken­si asi­aan­sa ja ym­mär­sin, mi­hin he oli­vat me­nos­sa. Va­ra­mum­mul­la oli tul­lut kyy­nel sil­mään, kun hän kuu­li asi­as­ta, ja ty­töt oli­vat ter­ve­tul­lei­ta.

Iha­nin­ta asi­as­sa on se, et­tä va­rai­so­van­hem­mil­lam­me on kans­sam­me yh­tei­nen pää­mää­rä. Nä­em­me hei­tä seu­rois­sa, ja ky­läil­les­säm­me puhe kään­tyy usein us­ko­mi­sen asi­aan. Ja jos jo­na­kin il­ta­na aja­tuk­se­ni ei­vät tai­vu ru­kouk­seen tai uni voit­taa, us­kon, et­tä joku toi­nen on tär­keim­pi­ä­ni muis­ta­nut.