Mark­ku Ka­mu­la

Tou­ko­kuu on toi­von, kii­tol­li­suu­den ja elä­män kuu­kau­si. Äi­tien­päi­vä, kou­lu­jen päät­ty­mi­nen ja val­mis­tu­jais­juh­lat tuo­vat ih­mi­siä tois­ten­sa lä­hel­le. Tal­vi on ta­ka­na, ke­sän odo­tuk­sen nou­se­va rie­mu ke­hys­te­tään rou­das­ta su­la­van maan kuk­kaan puh­ke­a­mi­sel­la ja muut­to­lin­tu­jen rai­ku­val­la kon­ser­til­la. Tou­ko­kuun nel­jän­te­nä päi­vä­nä vie­te­tään Ruu­sun ja Roo­san päi­vää juu­ri odo­tuk­sen kyn­nyk­sel­lä.

Yk­si Roo­san päi­vä on jää­nyt py­sy­väs­ti muis­toi­him­me. Odo­tim­me sil­loin nel­jät­tä las­tam­me syn­ty­väk­si kos­ka ta­han­sa. Odo­tus oli eden­nyt las­ke­tus­ta päi­väs­tä jo kak­si viik­koa yli. Sil­loin Roo­san päi­vä oli sun­nun­tai. Mi­nul­la sat­tui ole­maan työ­päi­vä. Kun tu­lin ko­tiin muka vä­sy­nee­nä ja sel­kä ki­pe­ä­nä, ta­pa­sin vie­lä it­se­ä­ni pal­jon vä­sy­neem­män ja ki­pe­äm­män vai­mo­ni. Hän huo­kai­li nor­maa­le­ja lop­pu­ras­kau­den huo­kauk­sia, mut­ta hän oli myös hir­ve­än huo­les­tu­nut. Vau­van liik­keet ja pot­kut oli­vat vai­men­tu­neet. Yli yh­dek­sän kuu­kaut­ta tä­män vau­van ryt­mis­sä elä­nee­nä hän tun­si, et­tä jo­tain oli muut­tu­nut. Ei tä­män vau­van ta­pa­na ole nuk­kua kes­kel­lä päi­vää näin kau­an.

Syn­ny­tyk­sen käyn­nis­tys oli suun­ni­tel­tu seu­raa­val­le päi­väl­le eli maa­nan­tail­le, mut­ta pää­tim­me läh­teä syn­ny­tys­po­lil­le kui­ten­kin tar­kas­ta­maan, on­ko kaik­ki hy­vin. Mei­dät otet­tiin läm­pi­mäs­ti vas­taan, huo­lem­me kuul­tiin. Jäin huo­jen­tu­nee­na käy­tä­vän puo­lel­le odot­te­le­maan, et­tä vai­mo käy pi­kai­ses­ti ult­ras­sa ja saa ar­vi­on, jää­kö hän odot­ta­maan aa­mua ja syn­ny­tyk­sen käyn­nis­tä­mis­tä vai läh­de­tään­kö ko­tiin.

Ai­van koh­ta mi­nut­kin pyy­det­tiin tut­ki­mus­huo­nee­seen. Ais­tin heti huo­neen il­ma­pii­ris­tä, et­tä nyt on va­ka­va paik­ka. Van­hem­pi mies­lää­kä­ri ja mur­heel­li­sen nä­köi­nen vai­mo­ni kat­soi­vat mi­nua hil­jaa. Lää­kä­ri pyy­si is­tu­maan. Hän ris­ti kä­ten­sä sy­liin­sä ja huo­kai­si. "Kuul­kaa, mi­nun on nyt ker­rot­ta­va teil­le, et­tä vau­van elä­mä on päät­ty­nyt. Sy­dän ei syki, lap­sen­ne on kuol­lut."

Is­tuin hil­jaa, pi­din vai­mo­a­ni kä­des­tä. Kaik­ki oli­vat hil­jaa. Em­me osan­neet sa­noa mi­tään. Vai­mo­ni puh­ke­si it­kuun. Minä osa­sin vain tui­jot­taa etee­ni, aja­tuk­se­ni py­säh­tyi­vät. Eh­kä ei men­nyt kuin ai­van tovi, mut­ta se tun­tui pit­käl­tä. Lää­kä­ri ker­toi, et­tä käy­tän­nön asi­at on nyt vain jär­jes­tet­tä­vä. Kuol­lut­kin vau­va on syn­ny­tet­tä­vä.

Olen ol­lut vai­mo­ni tu­ke­na syn­ny­tys­sa­lis­sa kol­me­tois­ta ker­taa. Kak­si­tois­ta ker­taa sali on ol­lut hil­jai­nen mut­ta täyn­nä ään­tä. Kak­si­tois­ta ker­taa olem­me kuul­leet vau­van sy­dä­men ään­tä tois­ta­van hump­su­tuk­sen ja ko­nei­den piip­pauk­set ja su­hah­duk­set. Kak­si­tois­ta ker­taa olem­me ju­tel­leet hil­jai­ses­ti kah­den kes­ken. Olen ky­sel­lyt vai­mo­ni voin­tia, olem­me ker­ran­neet ras­kau­den vai­hei­ta ja ju­tel­leet vä­hän tu­le­vis­ta päi­vis­tä. Tä­män yh­den ker­ran olim­me hil­jaa. Yk­si­kään kone tai lai­te ei pääs­tä­nyt ri­saus­ta­kaan. Huo­nees­sa sil­loin täl­löin vie­rail­lut kä­ti­lö­kin oli hil­jaa. Hän­kin it­ki.

Roo­san päi­vän vii­mei­sen tun­nin ai­ka­na syn­tyi mei­dän vau­vam­me. Vai­mo­ni sa­noi, et­tä hän on Roo­sa. Täy­del­li­sen kau­nis tyt­tä­rem­me, jon­ka sie­lun en­ke­lit oli­vat nou­ta­neet jo koh­dus­ta ko­tiin. Tyt­tä­rem­me, jon­ka äi­ti tun­si kas­va­van ja liik­ku­van si­säl­lään ja jota minä kuun­te­lin vat­san läpi. Tyt­tä­rem­me, jol­le minä lau­loin ja jol­le iso­vel­jet ja iso­sis­ko jut­te­li­vat vie­lä ei­len. Tyt­tä­rem­me, jon­ka elo­ton­ta ruu­mis­ta saim­me pi­tää sy­lis­säm­me niin kau­an kuin ha­lu­sim­me. Em­me mi­tan­neet ai­kaa. Eh­kä puo­li tun­tia, eh­kä tun­nin. Pi­dim­me hän­tä, luo­vuim­me niis­tä yh­teis­tä het­kis­tä, jot­ka jäi­vät­kin vain unel­mik­si. Kat­se­lim­me kuol­lut­ta las­tam­me ja toi­si­am­me ja olim­me ih­meis­säm­me ja mur­heel­li­sia. Sit­ten an­noim­me hä­net pois.

Vai­mo­ni jäi sai­raa­laan yök­si saa­maan le­poa ja hoi­toa. Minä pa­la­sin ko­tiin. Las­ten­hoi­ta­ja­na ol­lut vai­mo­ni pik­ku­sis­ko he­rä­si ky­sy­mään, saim­me­ko ty­tön vai po­jan. Sain sa­not­tua ai­no­as­taan, et­tä tyt­tö­vau­vam­me on kuol­lut, mut­ta hän on nyt tai­vaas­sa. Kuu­lin, kuin­ka nuo­ri tyt­tö huo­kai­si sy­vään ja puh­ke­si hil­jai­seen it­kuun.

Aa­mul­la ko­ko­sin kol­me elä­väis­tä las­tam­me sy­lii­ni ja ker­roin heil­le. To­ti­set sil­mät kat­soi­vat mi­nua, vas­tai­lin hei­dän ky­sy­myk­siin­sä. Us­koim­me yh­des­sä, et­tä mei­dän vau­vam­me meni edel­täm­me tai­vaa­seen. Kä­vim­me muu­ta­man päi­vän pääs­tä vie­lä yh­des­sä kat­so­mas­sa hän­tä. Ko­tim­me täyt­tyi kuk­ka­ter­veh­dyk­sis­tä ja ys­tä­vien osa­no­tois­ta.

Mo­lem­mat isoi­sät, pap­pa ja vaa­ri, tu­li­vat nou­ta­maan Roo­saa. Teim­me pit­kän yh­tei­sen mat­kan Ky­men­laak­sos­ta Poh­jan­maal­le. Mei­dän vau­vam­me ruu­mis le­pä­si ar­kus­sa, au­ton pe­rä­kon­tis­sa. Ei­hän elä­män pi­tä­nyt näin men­nä. Mei­dän­hän piti elää ja kas­vaa yh­des­sä. Ope­tel­la sa­no­maan äi­ti, isi, kuk­ka ja lamp­pu. Mei­dän­hän piti ope­tel­la yh­des­sä kä­ve­le­mään ja kel­li­mään nur­mi­kol­la ja te­ke­mään val­ta­vas­ti kaik­kea sitä, mitä kuu­luu elä­mään.

Isä­ni ja vel­je­ni oli­vat kai­va­neet hau­dan. Hiek­ka­val­lien ää­rel­lä oli val­koi­sel­la lii­nal­la ver­hot­tu ko­ro­ke. Val­koi­nen, ai­van pie­ni ark­ku oli sen pääl­lä. Pap­pa siu­na­si Roo­san ruu­miin hau­dan le­poon, odot­ta­maan kaik­kien van­hurs­kai­den ylös­nou­se­mus­ta. Lau­loim­me mon­ta loh­dul­lis­ta virt­tä ai­van lä­him­pien saat­to­jou­kol­la. Las­keu­duin ti­ka­pui­ta pit­kin hau­dan sy­vyy­teen, sain ar­kun sy­lii­ni ja aset­te­lin sen hel­läs­ti hau­dan poh­jal­le. Sit­ten täy­tim­me pie­nen hau­dan hie­kal­la ja peit­te­lim­me kum­mun ha­vuil­la ja kuk­ka­sil­la.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä oli äi­tien­päi­vä. On­nit­te­lu­kimp­pu­jen ruu­sut ker­toi­vat rak­kau­des­ta ja on­nes­ta. Mel­kein kes­kel­tä tai­vas­ta – jos­kin pil­vien ta­kaa – pais­ta­va au­rin­ko loi toi­voa täs­tä päi­väs­tä ja huo­mi­ses­ta. Elä­män ar­ki jat­kuu nii­den rak­kai­den kans­sa, jot­ka Ju­ma­la on lä­hel­lem­me an­ta­nut. Jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vo elää nii­den rak­kai­den suh­teen, jot­ka ovat jo pe­ril­lä.