Markku Kamula
Ihmisen kyky ajatella asioita eteenpäin on sitä, että ihminen odottaa koko ajan jotakin. Tulevan odottaminen voi olla mukavaa, jännittävää tai lamauttavaa. Riippuu siitä, mitä odottaa.
Nuorena odotin malttamattomana vanhemmaksi tulemista. Viisaammaksi tulemista en tainnut hoksata odottaa, vaikka olisi tietenkin kannattanut. Mopoikään pääseminen tuntui pojan elämässä kaikkein pisimmältä ajalta. Sen vihdoin saavutettuani olin vähän aikaa tyytyväinen, kunnes aloin odottaa ajokortti-ikää. Sekin tuli noin kaksi miljoonaa kilometriä sitten.
Yksi pisimmistä odotuksista oli päällekkäin mopo- ja autoasioiden kanssa. Kävi nimittäin niin, että ihastuin jo yläasteen toisella luokalla tyttöön, josta ajattelin saavani puolison. Laskeskelin kuukausia ja vuosia ja arvioin mahdollisuuksiani. Vaikka ihastus oli molemminpuolista, epäilykset valtasivat usein mieleni. Täysi-ikäisyyteen oli niin pitkä matka, että epäilin tytön mielen kerkeävän muuttua vielä moneen kertaan. Omaa kestävyyttäni en epäillyt. Ihastuminen muuttui jossain vaiheessa rakastumiseksi, ja lukioluokilla ystävyys syveni seurusteluksi. Ja ennen kuin meillä molemmilla oli valkolakit päässä, yhteinen, vuosia kestänyt odotuksemme palkittiin – meistä tuli aviopari! Vähän aikaa elämä tuntui täydelliseltä, jossa ei tarvitse enää odottaa mitään.
Avioliiton solmimisen jälkeen odottamista on kuitenkin riittänyt. Vauvoja olemme odottaneet monet kerrat. Odotukset ovat olleet niin merkittäviä, että vaimolleni ne ovat elämän merkkipaaluja. Perhehistoriaa muistellessa hän monesti sanoo, että se tapahtui silloin kun odotin esikoista neljännellä kuulla, tai se tapahtui silloin kun odotin neljättä lasta viimeisilläni.
Lasten myötä odottaminen on vain lisääntynyt. On odotettu ensimmäistä hammasta ja kuuden–seitsemän vuoden päästä sen irtoamista. On odotettu lasta tulevaksi koulusta, kavereilta, iltakylästä ja armeijasta. Kaikille kaikkia hampaita ei ole koskaan tullut, mutta lapset ovat aina palanneet. Myöhemmin lasten kanssa on odotettu yhdessä niitä asioita, joita itse vuosikymmeniä sitten odotin: koulun päättymistä, opiskelun alkamista, ajokortti-ikää, omilleen muuttamista.
Uskominenkin on odottamista. Ensin odotettiin tuhansia vuosia sitä, että luvattu Messias tulee maailmaan ja tuo pelastuksen. Valtaosa odottajista ei tiennyt mitä odottaa, eivätkä he hetken tullen tunnistaneet tulijaa. He kai odottivat korskuvan ratsun selkään nousevaa purppuraviittaista valtiasta, joka lyö miekalla Rooman keisarivallan murskaksi.
Vain Joosef ja Maria, kedon paimenet, vanha Simeon, Hanna ja muutamat muut ymmärsivät, että tämä on Messias, seimessä makaamassa ja Maria-äidin sylissä lepäämässä. Tämä nasaretilainen puuseppä, spitaalisten kanssa seurustelemassa, publikaanien pöydässä aterioimassa, aasilla ratsastamassa. Tämä mies, joka raahaa ristiä Golgatan mäkeä ylös piikkikruunu päässään, pilkkahuutojen saattamana, on pelastajamme. Kuoliko toivomme, kun hän ristiinnaulittuna, pilkkaajien sylkeä valuen vuodatti verensä ja antoi henkensä; päättyikö odotuksemme turhana?
Toivo ei kuollut, odotus jatkuu. Kun hän tulee, taivaalta kuuluu pasuunoiden ääni! Sitä odottaessa aurinko nousee joka päivä idän suunnalta ja laskee illan tullen lännen puolelle. Elämme, syömme ja juomme. Käymme koulua, teemme työtä, odotamme tuloksia. Yksinäisessä kodissa joku kuuntelee sekuntiviisarin raksahduksia, odottaa seuraavan minuutin kulumista, puhelua lähimmäiseltä tai ehkä viestiä. Odotamme tilaisuutta purkaa sydäntämme ja huojentua lohdutuksesta. Odotamme sodan päättymistä ja polttoaineen hinnan laskua edes kymmenellä sentillä. Odotamme lääkärin lausuntoa, tukipäätöstä, asuntolainan loppumista, eläkkeelle pääsyä. Kukin elämäntilanteensa mukaan, vuoroin helteen ja pakkasen, kuivuuden ja sateen, päivän ja yön päättymistä.
Aina omiin toiveisiimme perustuvat odotukset eivät täyty, mutta Jumalan lupaukset täyttyvät kaikki. Kristikansa, adventin kansa, me odotamme vielä!
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys