Mark­ku Ka­mu­la

Ih­mi­sen kyky aja­tel­la asi­oi­ta eteen­päin on sitä, et­tä ih­mi­nen odot­taa koko ajan jo­ta­kin. Tu­le­van odot­ta­mi­nen voi ol­la mu­ka­vaa, jän­nit­tä­vää tai la­maut­ta­vaa. Riip­puu sii­tä, mitä odot­taa.

Nuo­re­na odo­tin malt­ta­mat­to­ma­na van­hem­mak­si tu­le­mis­ta. Vii­saam­mak­si tu­le­mis­ta en tain­nut hok­sa­ta odot­taa, vaik­ka oli­si tie­ten­kin kan­nat­ta­nut. Mo­poi­kään pää­se­mi­nen tun­tui po­jan elä­mäs­sä kaik­kein pi­sim­mäl­tä ajal­ta. Sen vih­doin saa­vu­tet­tu­a­ni olin vä­hän ai­kaa tyy­ty­väi­nen, kun­nes aloin odot­taa ajo­kort­ti-ikää. Se­kin tuli noin kak­si mil­joo­naa ki­lo­met­riä sit­ten.

Yk­si pi­sim­mis­tä odo­tuk­sis­ta oli pääl­lek­käin mopo- ja au­to­a­si­oi­den kans­sa. Kävi ni­mit­täin niin, et­tä ihas­tuin jo ylä­as­teen toi­sel­la luo­kal­la tyt­töön, jos­ta ajat­te­lin saa­va­ni puo­li­son. Las­kes­ke­lin kuu­kau­sia ja vuo­sia ja ar­vi­oin mah­dol­li­suuk­si­a­ni. Vaik­ka ihas­tus oli mo­lem­min­puo­lis­ta, epäi­lyk­set val­ta­si­vat usein mie­le­ni. Täy­si-ikäi­syy­teen oli niin pit­kä mat­ka, et­tä epäi­lin ty­tön mie­len ker­ke­ä­vän muut­tua vie­lä mo­neen ker­taan. Omaa kes­tä­vyyt­tä­ni en epäil­lyt. Ihas­tu­mi­nen muut­tui jos­sain vai­hees­sa ra­kas­tu­mi­sek­si, ja lu­ki­o­luo­kil­la ys­tä­vyys sy­ve­ni seu­rus­te­luk­si. Ja en­nen kuin meil­lä mo­lem­mil­la oli val­ko­la­kit pääs­sä, yh­tei­nen, vuo­sia kes­tä­nyt odo­tuk­sem­me pal­kit­tiin – meis­tä tuli avi­o­pa­ri! Vä­hän ai­kaa elä­mä tun­tui täy­del­li­sel­tä, jos­sa ei tar­vit­se enää odot­taa mi­tään.

Avi­o­lii­ton sol­mi­mi­sen jäl­keen odot­ta­mis­ta on kui­ten­kin riit­tä­nyt. Vau­vo­ja olem­me odot­ta­neet mo­net ker­rat. Odo­tuk­set ovat ol­leet niin mer­kit­tä­viä, et­tä vai­mol­le­ni ne ovat elä­män merk­ki­paa­lu­ja. Per­he­his­to­ri­aa muis­tel­les­sa hän mo­nes­ti sa­noo, et­tä se ta­pah­tui sil­loin kun odo­tin esi­kois­ta nel­jän­nel­lä kuul­la, tai se ta­pah­tui sil­loin kun odo­tin nel­jät­tä las­ta vii­mei­sil­lä­ni.

Las­ten myö­tä odot­ta­mi­nen on vain li­sään­ty­nyt. On odo­tet­tu en­sim­mäis­tä ham­mas­ta ja kuu­den–seit­se­män vuo­den pääs­tä sen ir­to­a­mis­ta. On odo­tet­tu las­ta tu­le­vak­si kou­lus­ta, ka­ve­reil­ta, il­ta­ky­läs­tä ja ar­mei­jas­ta. Kai­kil­le kaik­kia ham­pai­ta ei ole kos­kaan tul­lut, mut­ta lap­set ovat ai­na pa­lan­neet. Myö­hem­min las­ten kans­sa on odo­tet­tu yh­des­sä nii­tä asi­oi­ta, joi­ta it­se vuo­si­kym­me­niä sit­ten odo­tin: kou­lun päät­ty­mis­tä, opis­ke­lun al­ka­mis­ta, ajo­kort­ti-ikää, omil­leen muut­ta­mis­ta.

Us­ko­mi­nen­kin on odot­ta­mis­ta. En­sin odo­tet­tiin tu­han­sia vuo­sia sitä, et­tä lu­vat­tu Mes­si­as tu­lee maa­il­maan ja tuo pe­las­tuk­sen. Val­ta­o­sa odot­ta­jis­ta ei tien­nyt mitä odot­taa, ei­vät­kä he het­ken tul­len tun­nis­ta­neet tu­li­jaa. He kai odot­ti­vat kors­ku­van rat­sun sel­kään nou­se­vaa purp­pu­ra­viit­tais­ta val­ti­as­ta, joka lyö mie­kal­la Roo­man kei­sa­ri­val­lan murs­kak­si.

Vain Joo­sef ja Ma­ria, ke­don pai­me­net, van­ha Si­me­on, Han­na ja muu­ta­mat muut ym­mär­si­vät, et­tä tämä on Mes­si­as, sei­mes­sä ma­kaa­mas­sa ja Ma­ria-äi­din sy­lis­sä le­pää­mäs­sä. Tämä na­sa­re­ti­lai­nen puu­sep­pä, spi­taa­lis­ten kans­sa seu­rus­te­le­mas­sa, pub­li­kaa­nien pöy­däs­sä ate­ri­oi­mas­sa, aa­sil­la rat­sas­ta­mas­sa. Tämä mies, joka raa­haa ris­tiä Gol­ga­tan mä­keä ylös piik­kik­ruu­nu pääs­sään, pilk­ka­huu­to­jen saat­ta­ma­na, on pe­las­ta­jam­me. Kuo­li­ko toi­vom­me, kun hän ris­tiin­nau­lit­tu­na, pilk­kaa­jien syl­keä va­lu­en vuo­dat­ti ve­ren­sä ja an­toi hen­ken­sä; päät­tyi­kö odo­tuk­sem­me tur­ha­na?

Toi­vo ei kuol­lut, odo­tus jat­kuu. Kun hän tu­lee, tai­vaal­ta kuu­luu pa­suu­noi­den ää­ni! Sitä odot­ta­es­sa au­rin­ko nou­see joka päi­vä idän suun­nal­ta ja las­kee il­lan tul­len län­nen puo­lel­le. Eläm­me, syöm­me ja juom­me. Käym­me kou­lua, teem­me työ­tä, odo­tam­me tu­lok­sia. Yk­si­näi­ses­sä ko­dis­sa joku kuun­te­lee se­kun­ti­vii­sa­rin rak­sah­duk­sia, odot­taa seu­raa­van mi­nuu­tin ku­lu­mis­ta, pu­he­lua lä­him­mäi­sel­tä tai eh­kä vies­tiä. Odo­tam­me ti­lai­suut­ta pur­kaa sy­dän­täm­me ja huo­jen­tua loh­du­tuk­ses­ta. Odo­tam­me so­dan päät­ty­mis­tä ja polt­to­ai­neen hin­nan las­kua edes kym­me­nel­lä sen­til­lä. Odo­tam­me lää­kä­rin lau­sun­toa, tu­ki­pää­tös­tä, asun­to­lai­nan lop­pu­mis­ta, eläk­keel­le pää­syä. Ku­kin elä­män­ti­lan­teen­sa mu­kaan, vuo­roin hel­teen ja pak­ka­sen, kui­vuu­den ja sa­teen, päi­vän ja yön päät­ty­mis­tä.

Ai­na omiin toi­vei­siim­me pe­rus­tu­vat odo­tuk­set ei­vät täy­ty, mut­ta Ju­ma­lan lu­pauk­set täyt­ty­vät kaik­ki. Kris­ti­kan­sa, ad­ven­tin kan­sa, me odo­tam­me vie­lä!