Mark­ku Ka­mu­la

Kun olim­me hau­dan­neet pie­nen tyt­tä­rem­me ja jou­tu­neet su­re­maan hä­nen me­net­tä­mis­tään, ajat­te­lin het­ken ai­kaa op­pi­nee­ni elä­mään kuu­lu­vas­ta su­rus­ta kai­ken oleel­li­sen. Me­ne­tyk­sen kipu muut­tui vä­hi­tel­len kau­niik­si muis­tok­si ja uu­den elä­män odo­tus siir­si aja­tuk­set vah­vas­ti tu­le­vai­suu­teen.

Seu­raa­va­na ke­sä­nä, hei­nä­kuun puo­li­vä­lin jäl­keen, syn­ny­ty­so­sas­tol­la kier­tä­vä las­ten­lää­kä­ri on­nit­te­li mei­tä van­hem­pia, kun teim­me läh­töä sai­raa­las­ta uu­den vau­van kans­sa. En­nen on­nit­te­lua hän vie­lä tut­ki vau­van tar­kas­ti, kuun­te­li ja kään­te­li. Muis­tan, kuin­ka nuo­ri lää­kä­ri tart­tui kä­siim­me ja sa­noi, et­tä on­nit­te­len tei­tä vii­me­ker­tais­ten ikä­vien ta­pah­tu­mien jäl­keen, nyt teil­lä on täy­del­li­nen lap­si! Ja niin oli­kin, vau­va sai syn­ty­män­sä jäl­keen täy­det 10 ap­gar-pis­tet­tä – ai­no­a­na isos­ta si­sa­rus­sar­jas­taan! Olim­me mo­lem­mat yh­tä hy­myä, on­nel­li­sia ja kii­tol­li­sia. Jän­nit­tä­vä odo­tus kaik­ki­ne ult­rauk­si­neen ja tut­ki­muk­si­neen oli ohi! Ter­ve tyt­tö tu­li­ai­si­na ajoim­me ko­tiin.

Em­me tuol­loin osan­neet aa­vis­taa lai­das­ta­kaan, mitä elä­määm­me tu­li­si kuu­lu­maan seu­raa­van vuo­den ai­ka­na. Em­me edes sinä yö­nä, kun kah­den­tois­ta päi­vän ikäi­nen vau­vam­me it­ki mel­kein her­ke­ä­mät­tä koko yön. Aa­mul­la olim­me kyl­lä tosi huo­lis­sam­me, ei­kä it­ku ol­lut vä­sy­neel­lä äi­dil­lä­kään kau­ka­na. So­vim­me, et­tä minä läh­den töi­hin, isom­mat si­sa­ruk­set vie­dään ys­tä­vien hoi­toon ja äi­ti läh­tee vau­van kans­sa ter­veys­kes­kuk­seen. Sil­loin en vie­lä tien­nyt, et­tä olin kuul­lut vii­mei­sen ker­ran tyt­tö­vau­va­ni ää­nen.

Kes­ken työ­päi­vän sain soi­ton Suvi-vai­mol­ta­ni. Vau­va oli sii­nä vai­hees­sa jo mat­kal­la lää­kä­ri­am­bu­lans­sil­la koh­ti Hel­sin­gin las­ten­sai­raa­laa. Suvi tuli tak­sil­la Kou­vo­las­ta Lah­teen, jos­ta jat­koim­me koh­ti Hel­sin­kiä. Mat­kan ai­ka­na sain kuul­la mo­nien kyy­ne­lien, huo­kaus­ten ja ru­kous­ten sä­es­tä­män se­los­tuk­sen päi­vän ta­pah­tu­mis­ta. Vau­val­lam­me epäil­tiin ole­van jo­kin va­ka­va sai­raus, jota ei ol­lut ky­et­ty di­ag­no­soi­maan var­mak­si alu­e­sai­raa­las­sa. Tie­sim­me vain, et­tä hä­nen kun­ton­sa oli ro­mah­ta­nut pit­kän odot­te­lun ai­ka­na ja kun vau­va sai lo­pul­ta lää­kä­rin huo­mi­on, ol­tiin jo myö­häs­sä.

Kun saa­vuim­me las­ten teho-osas­tol­le, siel­lä pik­kui­sem­me oli jo hen­gi­tys­ko­nees­sa ja mo­nien let­ku­jen ja lait­tei­den va­ras­sa. Vau­van oma­hoi­ta­ja Han­na suo­rit­ti hä­tä­kas­teen. An­noim­me vau­val­le ni­men Lyy­dia Han­na Ma­ria, ni­men olim­me so­pi­neet jo ai­em­min. Luim­me Han­nan kans­sa yh­des­sä ru­kouk­set Lyy­di­al­le ja siu­na­sim­me hän­tä. Han­na oli iloi­nen saa­des­saan hoi­det­ta­vak­seen ni­mi­kai­man.

Täs­tä al­koi mei­dän Lyy­di­am­me pit­kä ja uu­vut­ta­va tais­te­lu. Sy­dä­men ra­ken­ne­vi­an ja sii­tä seu­ran­neen ha­pen puut­teen vuok­si hä­nen mo­net elin­toi­min­ton­sa kär­si­vät. Si­sä­e­li­met toi­mi­vat joko va­jaas­ti tai ei­vät toi­mi­neet lain­kaan. Oli tus­kal­lis­ta seu­ra­ta ki­pua ai­heut­ta­via hoi­to­ja, esi­mer­kik­si kun ka­nyy­lei­ta lai­tet­tiin pai­koil­leen ja di­a­lyy­sia teh­tiin vat­sa­kal­vo­huuh­te­lul­la. Vau­van kas­vois­ta ja kyy­ne­lis­tä tie­sim­me hä­nen it­ke­vän, mut­ta kur­kus­sa ole­va hen­gi­tys­lait­teen put­ki es­ti ää­nen muo­dos­tu­mi­sen.

Lyy­di­al­le teh­tiin en­sim­mäi­nen sy­dän­leik­kaus jo sa­ma­na il­ta­na. Voi mi­ten kii­tol­li­sia me olim­me sil­le val­ta­van iso­kä­ti­sel­le ki­rur­gil­le ja hä­nen tii­mil­leen! Kuin­ka ys­tä­väl­li­ses­ti ja ym­mär­tä­väi­ses­ti hän ker­toi meil­le, mikä löy­dös oli, mitä ki­rur­gi­sia toi­men­pi­tei­tä on teh­ty, mikä vau­van ti­lan­ne on nyt ja mikä on en­nus­te. Mei­dän aja­tus­pers­pek­tii­vim­me muut­tui het­kes­sä kuu­kau­sis­ta ja vuo­sis­ta seu­raa­viin mi­nuut­tei­hin ja tun­tei­hin. Ai­na, kun pää­sim­me te­ho­huo­nee­seen, si­li­tim­me vau­van tuk­kaa ja pos­kea, pi­dim­me kä­des­tä, pai­noim­me ne­näm­me hä­nen pos­kel­leen, jut­te­lim­me ja lau­loim­me hä­nel­le. Ja ru­koi­lim­me jat­ku­vas­ti.

Aluk­si koko elä­mäm­me tun­tui kään­ty­vän nu­rin päin. Kol­me van­hin­ta las­tam­me oli­vat en­sim­mäi­set päi­vät sil­lä tiel­lään, jon­ne äi­ti oli hei­dät vie­nyt, iha­nien ys­tä­viem­me hoi­dos­sa. It­se olin aluk­si muu­ta­man päi­vän sai­raa­las­sa, vai­mo­ni oli use­am­man vii­kon. Kos­ka van­him­man lap­sem­me kou­lu al­koi tuo­na syk­sy­nä, minä läh­din ko­tiin. Myim­me ta­lom­me pi­ka­vauh­tia ja muu­tim­me naa­pu­ri­kau­pun­kiin, lä­hem­mäs työ­paik­kaa­ni ja Lyy­di­aa. Ko­e­tim­me jat­kaa ar­ke­am­me mah­dol­li­sim­man nor­maa­lis­ti. Kä­vin päi­vät töis­sä, mut­ta mel­kein joka il­ta kä­vim­me Hel­sin­gis­sä Lyy­di­an luo­na. Ai­na jär­jes­tyi joku hoi­ta­maan lap­si­am­me, jos­kus al­le tun­nin va­roi­tu­sa­jal­la. Noi­na het­ki­nä saim­me ko­kea mo­nien lä­him­mäis­tem­me ole­van ar­jen en­ke­lei­tä!

Lyy­di­an koko lop­pu­e­lä­mä ku­lui en­sin Hel­sin­gin las­ten­sai­raa­lan osas­tol­la, vä­lil­lä te­ho­hoi­to­huo­nees­sa, vä­lil­lä leik­kaus­sa­lis­sa ja lo­puk­si Lah­den sai­raa­lan las­ten te­ho­hoi­to-osas­tol­la. Me olim­me hä­nen elä­mäs­sään mu­ka­na niin pal­jon kuin pys­tyim­me. Se kaik­ki, mitä voim­me teh­dä, oli kui­ten­kin niin vä­häis­tä. Iha­naa oli se, kun saim­me hä­neen pie­nen kat­se­kon­tak­tin, näim­me pie­nen hy­myn tai kun hän re­a­goi kos­ke­tuk­seen. Elä­mä oli vä­ke­vää, pie­ni­piir­teis­tä ja tun­tei­kas­ta.

Seu­raa­va­na ke­vää­nä, kun sy­dän­leik­kauk­sia oli ta­ka­na usei­ta ja pie­nem­piä hoi­to­toi­men­pi­tei­tä lu­ke­ma­ton mää­rä, lää­ke­tie­de, lää­kä­rit ja hoi­to­hen­ki­lö­kun­ta näyt­ti­vät se­lät­tä­vän voit­ta­mat­to­mil­ta näyt­tä­vät es­teet. Osas­ton yli­lää­kä­ri ar­vi­oi, et­tä Lyy­di­an ti­lan­ne on niin hyvä, et­tä pie­nen ope­raa­ti­on jäl­keen ru­ve­taan suun­nit­te­le­maan hä­nen ko­tiut­ta­mis­taan. Olim­me taas niin on­nel­li­sia: eh­kä sit­ten­kin ih­me ta­pah­tuu ja saam­me hoi­taa ja kas­vat­taa Lyy­di­aa it­se! Eh­kä sai­sim­me tun­nin pääs­tä kuul­la hä­nen ää­nen­sä en­sim­mäis­tä ker­taa yli kym­me­neen kuu­kau­teen ja yh­tei­nen elä­mäm­me to­del­la al­kai­si.

Tai­vaan Isän tah­to oli kui­ten­kin toi­nen. Leik­kaus­sa­lis­sa Lyy­di­an sy­dän py­säh­tyi pit­käk­si ai­kaa, ja tyt­tä­rem­me he­rä­si tuos­ta pie­nek­si ai­o­tus­ta ope­raa­ti­os­ta en­tis­ten vai­vo­jen li­säk­si kuu­ro­na ja so­ke­a­na. Aloim­me toi­voa, et­tä Ju­ma­la kut­sui­si pie­nen kär­si­vän pois.

Hei­nä­kui­se­na päi­vä­nä is­tuim­me kes­kus­sai­raa­lan las­te­no­sas­ton ys­tä­väl­li­sen yli­lää­kä­rin kans­sa hä­nen huo­nees­saan. Van­ha lää­kä­ri kat­soi mei­tä lem­pe­äs­ti ja sa­noi, et­tä lää­ke­tie­de on teh­nyt teh­tä­vän­sä, enem­pään em­me pys­ty. Tämä lap­si on tei­dän lap­sen­ne, ei lää­ke­tie­teen lap­si. Ot­ta­kaa hä­net sy­liin, me an­nam­me hä­nel­le ki­pu­lää­ket­tä, an­ne­taan lo­pun tul­la ar­mol­li­ses­ti. Hil­jai­si­na myön­sim­me, et­tä em­me voi odot­taa enem­pää, on jo teh­ty enem­män kuin olem­me odot­ta­neet. Em­me ha­lua lap­sem­me enää kär­si­vän. Ker­roim­me, et­tä me us­kom­me, et­tä Lyy­dia pää­see tai­vaa­seen.

Is­tuim­me tu­tuk­si tul­lees­sa sai­raa­la­huo­nees­sa. Suvi piti Lyy­di­aa sy­lis­sä yh­dek­sän hä­nen vii­meis­tä tun­ti­aan. Vä­lil­lä kä­vim­me eh­kä pie­nel­lä tau­ol­la. Minä is­tuin vie­res­sä, pi­din kiin­ni vai­mos­ta­ni, si­li­tin Lyy­di­aa ja pi­din hä­nes­tä­kin kiin­ni. Vä­hän en­nen puol­ta yö­tä vau­van sy­dä­men sy­ket­tä mit­taa­van lait­teen lu­ke­mat las­ki­vat kah­teen­kym­me­neen ja sit­ten lu­vut lak­ka­si­vat ole­mas­ta.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä me­nim­me las­tem­me ja Lyy­di­an kum­mien kans­sa sai­raa­lan kap­pe­liin. Lyy­di­an ruu­mis le­pä­si sii­nä il­man ki­pu­ja, kau­nii­na ja täy­den elä­män elä­nee­nä. Lau­loim­me lau­lun On­pa tai­vaas­sa tar­jo­na lap­sil­le­kin. Het­ki oli ko­ru­ton ja kau­nis, mu­ka­na ol­leet lää­kä­ri ja hoi­ta­ja yh­tyi­vät lau­luun.

Siu­naus­ti­lai­suu­den pi­dim­me lap­suu­tem­me ko­ti­kir­kos­sa. Kir­kos­sa lau­loim­me lä­him­pien su­ku­lais­ten ja ys­tä­vien kans­sa vir­ren 598, Mil­lai­nen on elä­mä. Em­me lau­la­neet Lyy­di­al­le vaan it­sel­lem­me, koko saat­to­jou­kol­le.

Vä­hän yli kak­si vuot­ta oli ku­lu­nut sii­tä, kun olin käy­nyt las­ke­mas­sa pie­nen val­koi­sen ar­kun hau­dan poh­jal­le. Nyt kä­vin sa­mas­sa hau­das­sa uu­del­leen, las­kin ar­kun sen poh­jal­le ja pa­la­sin ylös. Loim­me hau­dan um­peen ja ka­toim­me kum­mun kuu­sen­ha­vuil­la ja ku­kil­la niin kuin vii­mek­si­kin. Siel­lä he le­pää­vät, sis­kok­set, odot­ta­en ylös­nou­se­mus­kut­sua. Meis­tä kaik­kein pie­nim­mät ja hei­koim­mat pää­si­vät en­sim­mäi­si­nä pe­ril­le.

Nyt Lyy­di­an syn­ty­mäs­tä on ku­lu­nut 25 ja kuo­le­mas­ta 24 vuot­ta. Ajat­te­len, et­tä hä­nen elä­män­sä oli täy­del­li­nen ja mer­ki­tyk­sel­li­nen. Muis­tan hän­tä joka päi­vä. Mi­nun elä­mä­ni on jon­kin ver­ran pi­dem­pi kuin hä­nen, mut­ta ikui­suu­te­ni on yh­tä pit­kä. Ha­lu­an viet­tää sen hä­nen ta­val­laan tai­vaas­sa. Sin­ne ha­lu­ai­sin kaik­kien mui­den­kin pää­se­vän.