Jos tie­täi­sit huo­men­na ole­van maa­il­man­lo­pun, is­tut­tai­sit­ko vie­lä ome­na­puun? Lut­he­rin ker­ro­taan niin lu­van­neen. Olen tut­kis­tel­lut it­se­ä­ni tä­män sa­non­nan va­los­sa ja tul­lut sii­hen tu­lok­seen, et­tä mi­nul­la toi­sek­si vii­mei­sen päi­vän ome­na­puu jäi­si is­tut­ta­mat­ta. Ase­tan oman to­den­nä­köi­sen toi­min­ta­ni kah­teen ää­ri­pää­hän.

En­sim­mäi­ses­sä ske­naa­ri­os­sa hul­laan­tui­sin te­ke­mään kaik­kea sel­lais­ta, mikä on jää­nyt te­ke­mät­tä us­kal­luk­sen tai re­surs­sien puut­tees­sa. Täs­sä ää­ri­pääs­sä ai­na­kin tyh­jen­täi­sin pank­ki­ti­li­ni ja ot­tai­sin ole­mas­sa ole­via va­kuuk­si­a­ni vas­taan niin pal­jon lai­naa kuin sai­sin. Sit­ten me­ni­sin os­tok­sil­le: os­tai­sin niin kal­liin au­ton kuin kau­pas­ta löy­tyy – pit­käl­lä mak­su­a­jal­la tie­ten­kin. Sit­ten kä­vi­sin ha­ke­mas­sa ison trai­le­rin ja sen la­val­le niin ison ve­neen kuin sii­hen mah­tuu. Kaik­ki, mi­hin nos­te­tut sääs­töt ei­vät riit­täi­si, os­tai­sin ve­lak­si. Kun­nol­li­set ää­nen­tois­to­lait­teet pi­täi­si hank­kia myös, kos­ka tar­koi­tus oli­si jär­jes­tää läh­tö­seu­rat Ky­men­kään­tees­sä. Sen jäl­keen ajai­sin ruo­ka­kau­pan pi­haan ja to­teut­tai­sin kaik­kien kut­sut­tu­jen vie­rai­den toi­veet ja omat toi­vee­ni vii­mei­ses­tä ate­ri­as­ta: kär­ryyn tu­li­si hir­ven si­sä­fi­let­tä, sa­vus­tet­tua po­roa, il­ma­kui­vat­tua pos­sua, graa­vi­loh­ta ja sii­kaa, Ro­sa­mu­da- ja La­pin pui­ku­la -pe­ru­noi­ta, vii­ri­äi­sen mu­nia, hie­noin­ta mah­dol­lis­ta tum­ma­paah­to­kah­via, kuo­hu­ker­maa, Dr Pep­pe­riä ja ome­na­limp­pa­ria, pa­ras­ta Cey­lo­nin tee­tä ja hu­na­jaa, ker­ma- mok­ka- ja mar­ja­lei­vok­sia, jää­te­löä, avo­ka­do­tah­naa ja ete­län he­del­miä, turk­ki­lais­ta ja kreik­ka­lais­ta ju­gurt­tia. Ai niin, sa­laa­tit mei­na­si taas unoh­tua, pi­tää nii­tä­kin ot­taa. Ai­van kaik­kea hy­vää oli­si tar­jol­la, myös ve­gaa­neil­le ja glu­tee­ni­ton­ta ruo­ka­va­li­o­ta nou­dat­ta­vil­le.

Kut­su vii­mei­sen päi­vän juh­laan oli­si läh­te­nyt laa­jas­ti su­ku­lai­sil­le ja ys­tä­vil­le. Kun he saa­pui­si­vat, kai­ut­ti­mis­ta kuu­lui­si Su­vi­seu­ra­lau­lu­ja Kuu­le-so­vel­luk­ses­ta iso­jen kai­ut­ti­mien kaut­ta. Pyy­täi­sin ys­tä­vi­ä­ni pu­hu­maan tai­vaan ko­dis­ta ja evan­ke­liu­min voi­mas­ta tänä vii­mei­se­nä päi­vä­nä. Var­mas­ti it­se­kin pu­hui­sin, var­sin­kin, jos läs­nä oli­si ar­mos­ta osat­to­mia lä­hei­si­ä­ni.

Mut­ta mut­ta…kun tuon ta­va­ra­pal­jou­den ja herk­ku­jen kes­kel­lä elet­täi­siin vii­meis­tä päi­vää, niin kä­vi­si­kö­hän sii­nä niin, et­tä tör­sää­mi­nen ja nau­tis­ke­lu peit­täi­si­vät kai­ut­ti­mis­ta kuu­lu­van sa­no­man? Malt­tai­si­ko ku­kaan kuun­nel­la, kun pi­täi­si tes­ta­ta au­toa ja ajaa mus­ke­li­ve­neel­lä vie­lä ker­ran ja käy­dä vie­lä ker­ran sau­no­mas­sa ja ui­mas­sa? Kä­vi­si­kö meil­le ku­ten Je­sa­jan kir­jan je­ru­sa­le­mi­lai­sil­le, jot­ka ila­koi­vat pi­dois­saan ja hoi­la­si­vat: "syö­dään ja juo­daan, huo­men­na kuol­laan" (Jes. 22:13)? Tu­li­si­ko sit­ten­kin it­sel­le ja jol­le­kin lä­him­mäi­sel­le se va­hin­ko, et­tä unoh­tai­sim­me lä­hes­ty­vän lo­pun ja Ju­ma­lan? Ylit­täi­sin­kö jon­kin sel­lai­sen ra­jan, et­tä sen jäl­keen mi­nul­la ei oli­si­kaan pa­luu­ta, vaik­ka tie­täi­sin lo­pun ole­van vain tun­tien pääs­sä?

Toi­sen ää­ri­pään ske­naa­ri­os­sa oli­sin ai­van kau­huis­sa­ni ja useim­pien käy­tän­nöl­lis­ten asi­oi­den suh­teen toi­min­ta­ky­vy­tön. Pel­käi­sin huo­mis­ta hil­lit­tö­mäs­ti it­kien ja epä­toi­voi­se­na va­pis­ten. Lait­tai­sin vies­te­jä so­meen ja yk­si­tyi­ses­ti ja soit­tai­sin kai­kil­le mah­dol­li­sil­le ih­mi­sil­le, et­tä teh­kää hy­vä­nen ai­ka pa­ran­nus, huo­men­na se on myö­häis­tä. Roh­keu­den puus­kas­sa saat­tai­sin kii­ve­tä jon­kun pyl­vään pää­hän huu­ta­maan me­ga­fo­niin, et­tä huo­men­na Ju­ma­la tu­ho­aa tä­män kai­ken, tul­kaa tän­ne ja us­ko­kaa! Täs­sä vaih­to­eh­dos­sa ruo­ka ei mais­tui­si ei­kä uni­kaan, epä­toi­voi­nen ja kau­hun täyt­tä­mä odo­tus ve­ren­pai­neen ko­ho­tes­sa su­men­tai­si jär­ke­vän ajat­te­lun. Vii­mei­nen päi­vä oli­si täyn­nä kau­his­tu­nut­ta kat­ko­hen­gi­tys­tä. Mi­ten lop­pu ta­pah­tuu? Mik­si kaik­ki ei­vät us­ko vaik­ka kuin­ka kuu­lu­tan? En­tä olen­ko it­se val­mis koh­taa­maan Ju­ma­lan kirk­kau­den? Kai­ve­li­sin tun­to­a­ni, et­tä olen­ko var­mas­ti sel­vit­tä­nyt kaik­ki asi­a­ni kaik­kien kans­sa, olen­ko teh­nyt kaik­ke­ni, et­tä tu­hon het­kel­lä tuli ei nie­le mi­nua. Ome­na­puu­ta en var­mas­ti is­tut­tai­si, en edes no­pe­as­ti kas­va­vaa sa­laa­tin sie­men­tä. Mitä sitä tur­haan, kaik­ki on myö­häis­tä ja me­ne­tet­ty. Saat­tai­sin hä­dis­sä­ni jopa huu­taa Ju­ma­laa vas­taan et­tä mik­si tä­män pi­tää nyt ta­pah­tua. Ei tääl­lä ol­la lä­hel­le­kään val­mii­na, voit­ko an­taa vie­lä ai­kaa? Tu­li­si mie­lee­ni Aab­ra­ham, joka ko­et­ti tin­kiä Ju­ma­lal­ta li­sä­ai­kaa So­do­mal­le ja Go­mor­ral­le (1.Moos. 18). Saat­tai­sin ol­la niin epä­toi­voi­nen epä­us­kois­ten lä­heis­te­ni vuok­si, et­tä kat­ke­roi­tui­sin Ju­ma­lal­le ja tu­ho­ai­sin sa­mal­la oman tie­ni pe­ril­le.

Kun tuo­ta aja­tus­ta pyö­rit­te­lee, niin tu­lee hy­vin kir­kas aja­tus sii­tä, mik­si Ju­ma­la ei ole an­ta­nut mi­tään tark­kaa ai­kaa Jee­suk­sen toi­sel­le tu­le­mi­sel­le. Sitä tie­toa em­me kes­täi­si. Ja vaik­ka tie­to oli­si ker­rot­tu­kin, ei pa­ran­nuk­sen te­ki­jöi­tä oli­si yh­tään sen enem­pää kuin Noo­an ja hä­nen per­he­kun­tan­sa siir­ty­es­sä ar­kin suo­jiin (1. Moos. 7).

Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä tie­dän niin vä­hän. Tämä to­del­li­nen elä­mä on hy­vää. Tie­dän, et­tä vii­mei­nen päi­vä on edes­sä­ni. Se voi ol­la huo­mi­nen, mut­ta yh­tä hy­vin edes­sä­ni voi ol­la vie­lä 15 000 päi­vää. Toi­von, et­tä jäl­jel­lä ole­van elä­mä­ni päi­vi­nä sai­sin me­nes­tys­tä sen ver­ran, et­tä en kat­ke­roi­du, vas­toin­käy­mi­siä sen ver­ran, et­tä py­syn nöy­rä­nä, toi­meen­tu­loa sen ver­ran, et­tä mi­nul­la ei ole tar­vet­ta va­ras­taa, ter­veyt­tä sen ver­ran, et­tä jak­san iloi­ta sii­tä sekä rak­kaut­ta niin pal­jon, et­tä sy­dä­me­ni py­syy peh­me­ä­nä jo­kais­ta lä­him­mäis­tä koh­taan. En­nen kaik­kea toi­von sitä, et­tä tun­to­ni säi­lyy herk­kä­nä us­ko­maan an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­min. Us­ko ni­mit­täin vie pe­ril­le vii­mei­sen päi­vän vii­mei­sel­lä het­kel­lä.

Kos­ka en tie­dä huo­mi­ses­ta, ai­on is­tut­taa vie­lä tänä syk­sy­nä muu­ta­mia pui­ta. Vaik­ka tal­vi on tu­los­sa ja rou­ta ru­tis­taa kas­vien juu­ret jäi­seen kou­raan­sa, uu­si elä­män ke­vät on tu­los­sa. Ju­ma­la yk­sin tie­tää, mon­ta­ko vie­lä.