Mark­ku Ka­mu­la

Mikä on ar­vok­kain ase­ma, jon­ka ih­mi­nen voi saa­da? Pää­sy­vaa­ti­muk­set sii­hen ovat toi­saal­ta hy­vin al­hai­set – niin al­hai­set, et­tä kuka ta­han­sa ih­mi­nen voi sii­hen pääs­tä – mut­ta toi­saal­ta ää­rim­mäi­sen tar­kat. Pa­laan tä­hän asi­aan tuon­nem­pa­na.

Näin val­mis­tu­jais­ten ja yli­op­pi­las­juh­lien ai­kaan eri­lai­set pää­sy­vaa­ti­muk­set ovat ol­leet mei­dän­kin per­heen kes­kus­te­luis­sa esil­lä. Ko­to­na asu­vis­ta tyt­tä­ris­täm­me van­hin on tä­män ke­vään yli­op­pi­las, ja jat­ko-opin­not ovat hä­nen täh­täi­mes­sään. Mie­len­kiin­toi­sia opin­to­vaih­to­eh­to­ja on mo­nia, ja nii­hin on eri­lai­sia pää­sy­vaa­ti­muk­sia. Joi­hin­kin paik­koi­hin va­li­taan pa­pe­rei­den pe­rus­teel­la ja toi­siin pi­tää käy­dä va­lin­ta­ko­kees­sa. Joi­hin­kin paik­koi­hin on niin pal­jon ha­ki­joi­ta, et­tä vain pie­ni mur­to-osa par­hais­ta ha­ki­jois­ta va­li­taan.

Ih­mi­sen elä­mäs­sä tu­lee vas­taan pal­jon ti­lan­tei­ta, jois­sa ky­sy­tään kel­poi­suut­ta. On vaa­ti­muk­sia, jot­ka ovat hy­vin sel­viä – esi­mer­kik­si po­lii­sik­si ei ole asi­aa lää­kä­rin pa­pe­reil­la ei­kä säh­kö­a­sen­ta­jak­si pää­se len­to­lu­pa­kir­jal­la. Sen li­säk­si, et­tä työ­teh­tä­viin va­lit­ta­es­sa sel­vi­te­tään, on­ko ha­ki­ja pä­te­vä, sel­vi­te­tään, on­ko ha­ki­ja va­lit­si­joi­den mie­les­tä so­pi­va. Ja sit­ten kun kaik­ki pä­te­vät ja so­pi­vat on sel­vi­tet­ty, jol­la­kin me­net­te­lyl­lä pis­tey­te­tään kaik­kein pä­te­vin ja so­pi­vin ja hä­net va­li­taan teh­tä­vään.

Moni jou­tuu pet­ty­mään, kun ei saa eni­ten ha­lu­a­maan­sa opis­ke­lu- tai työ­paik­kaa. Jon­kun koh­dal­la ti­lan­ne voi tois­tua. Muut tun­tu­vat ole­van ai­na vä­hän pä­te­väm­piä ja so­pi­vam­pia. Kel­paa­mat­to­muus ja riit­tä­mät­tö­myys voi­vat tun­keu­tua mie­leen ja ma­sen­taa. Ei­kä kel­paa­mi­nen ra­joi­tu vain työ­hön ja opis­ke­luun, vaan se liit­tyy myös ys­tä­vyys­suh­tei­siin. Ko­vin moni jää jo nuo­re­na ka­ve­ri­pii­rien ul­ko­puo­lel­le ja on ison­kin ih­mis­jou­kon kes­kel­lä yk­sin ja yk­si­näi­nen. Yk­sin jää­mi­nen oman tah­don vas­tai­ses­ti on ras­kas­ta; sii­nä voi it­se­tun­to ra­pis­tua ja ih­mis­suh­tei­den ra­ken­ta­mi­nen vai­keu­tua en­ti­ses­tään.

Jos ih­mi­nen ei pää­se juu­ri sii­hen, mi­hin pyr­kii, lo­pul­ta on hyvä tyy­tyä jo­hon­kin muu­hun. Ajan ku­lu­es­sa voi osoit­tau­tua, et­tä ei tar­vin­nut­kaan tyy­tyä vä­hem­pään, vaan sai­kin enem­män ja pa­rem­paa. Eh­kä mi­nul­le­kin on käy­nyt niin. Nuo­ruu­den haa­veis­ta vain pie­ni osa on to­teu­tu­nut; opis­ke­lu­paik­ka, am­mat­ti, asuin­paik­ka ja ties kuin­ka moni asia on toi­sin kuin suun­nit­te­lin. Mut­ta näin on hyvä!

Isä­nä olen ru­koil­lut mo­net ker­rat, et­tä lap­sem­me löy­täi­si­vät oman paik­kan­sa täs­sä ih­mis­ten maa­il­mas­sa. Oli­si­han se hyvä, et­tä jo­kai­sel­la oli­si mie­lui­sa teh­tä­vä, jos­sa saa tun­tea ole­van­sa mer­ki­tyk­sel­li­nen ja tär­keä. Vie­lä enem­män olen ru­koil­lut sitä, et­tä jo­kai­sel­la oli­si edes yk­si ys­tä­vä, jon­ka kans­sa voi­si ja­kaa elä­mää ja aja­tuk­sia ja jo­hon voi­si luot­taa. Ys­tä­vä, jota sai­si kan­taa ja joka kan­tai­si. Sa­mal­la kun olen tuo­ta toi­vo­nut, olen iloin­nut sii­tä, et­tä lap­sem­me – ai­kui­set, ai­kuis­tu­vat nuo­ret ja kaik­kein nuo­rim­mat – ovat toi­sil­leen mitä rak­kaim­pia ys­tä­viä. Ja mikä pa­ras­ta: he ovat mei­dän­kin – siis van­hem­pien­sa – ys­tä­viä! Nuo­re­na en osan­nut ku­vi­tel­la­kaan, min­kä­lai­nen rik­kau­den ja rak­kau­den läh­de oma per­he ja koko per­he­kun­ta on isäl­le, ap­piu­kol­le ja vaa­ril­le. Tun­tuu, et­tä täs­sä mie­les­sä elä­mä sen kun pa­ra­nee jat­ku­vas­ti!

Alus­sa ar­vuut­te­lin kaik­kein ar­vok­kaim­mas­ta ase­mas­ta, jon­ka ih­mi­nen voi saa­da. Kirk­kom­me kris­ti­no­pin mu­kaan se on Ju­ma­lan lap­sen ase­ma. Kun tä­hän ase­maan py­ri­tään, mit­ta­ris­to on ai­van eri­lai­nen kuin opis­ke­lu­paik­ko­ja ja työ­paik­ko­ja ja­et­ta­es­sa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ovel­le kol­kut­ta­val­ta ei ky­sy­tä to­dis­tuk­sia ei­kä sitä, kuin­ka pal­jon ym­mär­rys­tä, osaa­mis­ta ja ko­ke­mus­ta hä­nel­lä on.

Raa­ma­tus­sa on kui­ten­kin ker­rot­tu, mi­ten si­säl­le pää­see ja min­kä­lai­sia ih­mi­siä Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa asu­vat ovat. En­sin­nä­kin kaik­ki ovat lap­sen kal­tai­sia: hen­gel­li­ses­ti vä­häi­siä, ja pie­niä. Täs­tä Raa­ma­tus­sa on Jee­suk­sen sana omil­le ope­tus­lap­sil­leen: "El­let­te kään­ny ja tule las­ten kal­tai­sik­si, te et­te pää­se tai­vas­ten val­ta­kun­taan" (Matt. 18:3).

Mo­nes­sa muus­sa­kin pai­kas­sa Jee­sus aset­ti pie­nen lap­sen us­ko­vai­sen esi­ku­vak­si. Apos­to­li Paa­va­li vah­vis­ti tä­män asi­an kir­jees­sään ko­rint­to­lai­sil­le, kun hän to­te­aa, et­tä "teis­sä ei ol­lut mon­ta ih­mis­ten mie­les­tä vii­sas­ta, ei mon­ta vai­ku­tus­val­tais­ta ei­kä mon­ta ja­lo­su­kuis­ta" (1. Kor. 1:26). On tär­ke­ää huo­ma­ta, et­tä vii­sai­ta, vai­ku­tus­val­tai­sia ja ja­lo­su­kui­sia us­ko­vai­sia kyl­lä oli Paa­va­lin­kin ai­ka­na, mut­ta nämä omi­nai­suu­det ei­vät ol­leet heil­le sen enem­pää apu kuin es­te­kään Ju­ma­lan val­ta­kun­taan pää­se­mi­ses­sä.

Toi­sek­si vain syn­ti­set pää­se­vät si­säl­le Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Luu­li­si, et­tä tämä oli­si help­po pää­sy­vaa­ti­mus, mut­ta ei­pä ole. Ni­mit­täin ih­mi­sen on vai­kea tun­nus­taa syn­ti­syyt­tään. Raa­ma­tus­sa tämä seik­ka tu­lee esiin eri­tyi­ses­ti fa­ri­seuk­sis­sa ja kir­ja­nop­pi­neis­sa. He­hän oli­vat yl­pei­tä omas­ta syn­nit­tö­myy­des­tään, ei­kä hei­tä ol­lut yh­tään Jee­suk­sen seu­raa­jis­sa. Jee­sus vah­vis­ti­kin ju­lis­tuk­ses­saan, et­tä hän ei ole tul­lut kut­su­maan seu­raa­jik­seen hurs­kai­ta, vaan syn­ti­siä (Matt. 9:13).

Kol­mas eh­to on kaik­kein tär­kein: Ju­ma­lan lap­sek­si pää­see us­ko­mal­la. Niin, siis ei op­pi­mal­la, ke­hit­ty­mäl­lä, muis­ta­mal­la ei­kä edes pa­ho­ja te­ko­ja vält­tä­mäl­lä, vaan us­ko­mal­la. Tä­mä­kin asia on Jee­suk­sen it­sen­sä mo­neen ker­taan vah­vis­ta­ma. Esi­mer­kik­si käy Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min en­sim­mäi­sen lu­vun koh­ta, jos­sa apos­to­li ker­toi­lee Jee­suk­ses­ta näin: ”kai­kil­le, jot­ka ot­ti­vat hä­net vas­taan, hän an­toi oi­keu­den tul­la Ju­ma­lan lap­sik­si, kai­kil­le, jot­ka us­ko­vat hä­neen” (Joh. 1:12).

On­han loh­dul­lis­ta! Vaik­ka en kel­pai­si mi­hin­kään muu­hun, niin Ju­ma­lan lap­sek­si kel­paan. Vaik­ka mi­nul­la ei oli­si yh­tään tut­kin­toa, ei yh­tään työ­ko­ke­mus­ta ei­kä edes yh­tään ys­tä­vää, minä kel­paan! Syn­ti­nen ih­mi­nen pää­see tai­vaa­seen lap­sen­kal­tai­sel­la us­kol­la. Te­kee mie­li lau­laa:

"Saan ol­la lap­si Ju­ma­la­ni

ja veli Her­ran Jee­suk­se­ni.

Ja luo­na Her­ran

tai­vaas­sa ker­ran

on ko­ti­ni."

(SL 216:1)