Mark­ku Ka­mu­la

Ys­tä­vä­ni soit­ti tä­nään ja pyy­si mi­nua ja vai­mo­a­ni jou­lu­kuus­sa pi­det­tä­väl­le lei­ril­le. Ilah­duin kut­sus­ta suu­res­ti! Lei­rin oh­jaa­jat oli­vat suun­ni­tel­leet, et­tä yh­te­nä tee­ma­na lei­ril­lä on Ju­ma­lan joh­da­tus elä­män eri vai­heis­sa, niin ko­et­te­le­muk­sis­sa kuin iloi­sis­sa­kin. He oli­vat suun­ni­tel­leet, et­tä tee­maa käy­dään läpi elä­män­ta­ri­noi­den kaut­ta.

Mie­lee­ni al­koi piir­tyä kuva lei­ris­tä, jos­sa ys­tä­vien mat­ka­saat­to on ko­koon­tu­nut lau­la­maan, ru­koi­le­maan ja kuu­le­maan Ju­ma­lan sa­naa. Mie­li­ku­vaan liit­tyi psal­mi 78.

– –

Tum­mu­va il­ta, pui­den ok­sat ojen­tu­nei­na koh­den pie­nen au­ki­on kes­kus­taa, au­ki­ol­la nuo­tio ja sen ym­pä­ril­lä hil­jaa lau­la­va ih­mis­jouk­ko. No­pe­as­ti las­ke­van au­rin­gon luo­des­sa vii­mei­siä sä­tei­tään var­jot ovat maan pin­nan pi­tui­sia. Nuo­tio va­lai­see loi­mah­del­len hei­dän kas­vo­jaan. Yk­si nuo­ru­kai­nen näp­päi­lee luut­tua, an­ta­en lau­lul­le soin­tu­ja. He is­tu­vat kar­ke­as­ti veis­te­tyil­lä pen­kin ta­pai­sil­la; pa­ris­kun­tia lap­si­neen, pie­nim­mät sy­lis­sä, isom­mat sii­nä vie­rel­lä. Ai­kui­sia mie­hiä ja nai­sia vii­tat har­teil­laan ja pie­ni eväs­nys­säk­kä sy­lis­sään, osal­la vie­lä avat­tu­na ja osa jo kiin­ni si­dot­tu­na. Lap­sia kir­mai­le­mas­sa var­jo­jen ja va­lo­jen vä­li­maas­tos­sa. Nuo­ret pie­nis­sä ryh­mis­sä ju­tel­len, van­huk­set kurt­tui­si­ne kas­voi­neen kat­se­le­mas­sa tätä kaik­kea ym­mär­tä­väi­sin sil­min.

Lau­lu­jen vii­mein tau­ot­tua yk­si van­huk­sis­ta ry­käi­see ja pu­huu hil­jai­sel­la ää­nel­lä, har­vak­sel­taan, vä­hi­tel­len ää­neen­sä var­muut­ta ja voi­maa saa­den. Hän muis­te­lee kau­an sit­ten elä­neen Aa­sa­fin ni­mis­sä tal­len­net­tu­ja sa­no­ja: "Kuun­te­le, kan­sa­ni, mitä ope­tan, tar­kat­kaa sa­no­ja­ni, te kaik­ki. Minä ai­on esit­tää vii­sai­den miet­tei­tä, tuon jul­ki men­nei­syy­den ar­voi­tuk­sia, van­ho­ja asi­oi­ta, jois­ta olem­me kuul­leet, jois­ta isäm­me ovat meil­le ker­to­neet."

Kuu­li­jat ko­hen­ta­vat asen­to­aan. Yk­si äi­ti hys­syt­te­lee ki­ti­se­vää pie­no­kais­taan, aset­te­lee hä­net ol­ka­pääl­leen ja ta­put­te­lee rau­hoit­ta­vas­ti. Toi­nen imet­tää muu­ta­man päi­vän ikäis­tä vau­vaa sil­mät um­mes­sa, puo­li­soon­sa no­jau­tu­en. Met­sän lai­das­sa kir­man­neet nuo­ret hil­jen­tä­vät juok­sun­sa kä­ve­lyk­si ja lä­hes­ty­vät kuul­lak­seen pa­rem­min.

Van­hus jat­kaa: "Me em­me sa­laa nii­tä lap­sil­tam­me, vaan ker­rom­me tu­le­vil­le­kin pol­vil­le Her­ran voi­mas­ta, Her­ran te­ois­ta, ih­meis­tä, joi­ta hän on teh­nyt. Hän sää­ti Jaa­ko­bil­le sää­dök­sen­sä, hän an­toi Is­ra­e­lil­le la­kin­sa ja käs­ki mei­dän isi­äm­me opet­ta­maan ne lap­sil­leen, jot­ta tu­le­va­kin pol­vi ne tun­ti­si, jot­ta vas­te­des syn­ty­vät­kin ne op­pi­si­vat ja ker­toi­si­vat omil­le lap­sil­leen."

Täs­sä vai­hees­sa kaik­ki ovat jo ai­van hil­jaa. Kaik­kein kau­im­pa­na juos­seet po­jat­kin pyyh­ki­vät ne­nän­sä vii­tan lie­pee­seen ja aset­tu­vat va­lo­pii­rin ra­jal­le kuun­te­le­maan. Sa­dan met­rin pääs­tä kuu­luu vai­mea hau­kah­dus, kun lam­mas­lau­man lä­hel­lä ole­va koi­ra on ha­vain­nut lä­hes­ty­vän pai­me­nen. Se nou­see ter­veh­ti­mään isän­tään­sä; päi­vän työn teh­nee­nä se odot­taa ate­ri­aa ja le­poa.

Van­huk­sen ää­ni on nyt var­ma ja luja, mut­ta sa­mal­la nöy­rä. Hän kat­soo lä­him­pä­nä ole­via ja si­lit­tää hel­läs­ti pie­nen po­jan­tyt­tä­ren­sä hiuk­sia, nos­taa sit­ten kat­seen­sa ja jat­kaa: "Ju­ma­laan hei­dän tu­lee tur­vau­tua, muis­taa, mitä hän on teh­nyt, ja nou­dat­taa hä­nen käs­ky­jään, jot­ta ei­vät oli­si kuin isän­sä, nuo tot­te­le­mat­to­mat ja up­pi­nis­kai­set, jot­ka häi­lyi­vät sin­ne tän­ne ei­vät­kä py­sy­neet us­kol­li­si­na Ju­ma­lal­le. He ei­vät pi­tä­neet Ju­ma­lan liit­toa, ei­vät tai­pu­neet elä­mään hä­nen la­kin­sa mu­kaan. He unoh­ti­vat hä­nen te­kon­sa, ih­meet, joi­ta oli­vat saa­neet näh­dä."

Sa­nat aset­tu­vat kuu­li­joi­den mie­liin, nos­ta­vat esiin muis­to­ja. Moni van­hem­mis­ta nai­sis­ta pyyh­kii sil­mä­kul­mas­taan kyy­ne­leen, muu­ta­ma mies pai­naa pään­sä alas pol­viin­sa no­jau­tu­en ja har­ti­at jäyk­ki­nä. He muis­ta­vat iso­van­hem­pien­sa ker­to­neen Ko­ra­his­ta, Da­ta­nis­ta ja Abi­ra­mis­ta ja hei­dän to­ve­reis­taan, jot­ka oli­vat ko­via kuin kivi ja kuin­ka Ju­ma­la oli ran­kais­sut hei­tä (4. Moos. 16). He tun­te­vat, kuin­ka ka­pi­na­mie­li on ol­lut it­sel­lä­kin niin mo­nes­ti lä­hel­lä, jos­kus se on pur­kau­tu­nut ko­vi­na sa­noi­na ja jopa vä­ki­val­ta­na kaik­kein lä­him­piä koh­taan. Elä­mä tun­tuu mo­nes­ti niin ko­val­ta ja vää­räl­tä: On­ko tot­ta, et­tä elä­mä on täs­sä; ei­kö sil­lä ole muu­ta tar­jot­ta­vaa? Pit­kä päi­vä toi­sen­sa jäl­keen hel­tees­sä lam­pai­ta ja vuo­hia pai­men­ta­en, ve­si­pur­jo­jen eh­ty­es­sä ja kai­ken kui­van­kin ruo­hon lop­pu­es­sa. Yöt ros­vo­ja ja pe­to­ja pe­lä­ten. Tä­tä­kö on Ju­ma­lan siu­naus – syn­nyt­tää lap­sia tän­ne au­ti­o­maa­han, ai­no­a­na tu­le­vai­suu­te­na tämä sama kier­to­lai­sen elä­mä telt­ta­ma­jois­sa vih­re­äm­pää ruo­hoa ja kirk­kaam­paa pu­roa et­sien?

Aa­sa­fin psal­mia kuun­nel­les­sa oma aja­tus aset­tuu Ju­ma­lan aja­tus­ten al­le, sy­dän peh­me­nee, se tah­too taas us­koa sa­no­maa pa­rem­mas­ta. Sitä, jos­ta niin mo­nil­la nuo­ti­oil­la oli ai­em­min­kin pu­hut­tu ja joka teki mie­len ja sie­lun niin puh­taak­si ja olon ke­ve­äk­si. Sitä sa­no­maa, jos­sa ei pu­hut­tu­kaan vain täs­tä ajas­ta, vaan pa­rem­mas­ta ja tu­le­vas­ta.

Kuu­li­jat nos­ta­vat kat­seen­sa koh­ti pu­hu­jaa, joka jat­kaa: "Egyp­tin maas­sa, So­a­nin ta­san­gol­la, hän an­toi isiem­me ko­kea ih­meen. Hän ja­koi kah­tia me­ren ja vei hei­dät sen poik­ki, hän jäh­met­ti ve­det muu­rik­si. Hän an­toi pil­ven joh­dat­taa hei­tä päi­vi­sin ja tu­len lois­teen öi­sin. Hän hal­kai­si kal­li­oi­ta au­ti­o­maas­sa, ja he sai­vat vet­tä, kuin sy­vyy­den ve­siä. Hän an­toi pu­ro­jen puh­je­ta kal­li­os­ta, an­toi ve­sien vir­ra­ta."

Täs­tä kaik­ki po­jat ja ty­töt­kin ovat kuul­leet, sii­tä on ker­rot­tu mo­nia ker­to­ja, ja ai­na se on tun­tu­nut yh­tä ih­meel­li­sel­tä. Pie­nim­mät kat­so­vat to­ti­si­na ja sil­mät pyö­rei­nä van­hus­ta, jon­ka pos­kil­la va­lu­vat lii­ku­tuk­sen kyy­ne­leet. Mei­dän Ju­ma­lam­me on lu­van­nut pal­jon ja näyt­tä­nyt voi­man­sa! Kyl­lä hän mei­tä­kin aut­taa, kun vain ym­mär­räm­me, mikä on hä­nen tah­ton­sa tie ja kul­jem­me sitä! Niin ovat isä ja äi­ti­kin va­kuut­ta­neet, ja sii­hen us­ko­mi­nen on an­ta­nut ih­meel­li­sen rau­han.

Mo­net pie­net ovat nu­kah­ta­neet van­hem­pien­sa, si­sa­rus­ten­sa ja tä­tien­sä sy­lis­sä. Puhe pol­vei­lee esi-isien ja -äi­tien vai­heis­sa ker­ra­ten hei­dän vai­kei­ta vai­hei­taan, epäi­lyk­si­ään ja ka­pi­noin­ti­aan. Tuli on hii­pu­nut hiil­lok­sek­si. Muu­ta­ma ro­te­va nuo­ri mies kan­taa hii­lil­le vie­lä muu­ta­man pie­nen puun run­gon, joi­den kyl­kiä tuli al­kaa nuol­la en­sin pie­nin ja sit­ten kas­va­vin kie­lek­kein. Valo li­sään­tyy hie­man.

Van­hus on sel­väs­ti päät­tä­mäs­sä tä­män­ker­tais­ta pu­het­taan, sa­nat ovat loh­dut­ta­vat ja roh­kai­se­vat us­ko­maan: "Mut­ta Ju­ma­la on lau­pi­as, ei hän tu­hoa syn­tis­tä, vaan ar­mah­taa. Ker­ta ker­ran jäl­keen hän hil­lit­si vi­han­sa, ei­kä an­ta­nut kii­vau­del­leen val­taa. Hän muis­ti, et­tä he oli­vat vain ih­mi­siä, vain tuu­len hen­käys, joka häi­pyy ei­kä pa­laa."

Pu­heen tau­ot­tua hän on het­ken hil­jaa, nos­taa sit­ten kä­ten­sä siu­nauk­seen. Nuo­ti­on ym­pä­ril­lä he­reil­lä ole­vat pai­na­vat pään­sä, osa yh­tyy sa­noi­hin hil­jaa mu­mis­ten. He yh­ty­vät siu­nauk­seen, jon­ka sa­noin iki­ai­ko­jen Ju­ma­la käs­ki Moo­ses­ta, Aa­ro­nia ja Is­ra­e­lin kan­saa ru­koi­le­maan.

Lei­riin tu­lee vä­häk­si ai­kaa eloa. Aa­mul­la on nous­ta­va en­nen au­rin­koa. Lam­pail­la on jano ja näl­kä, ne ei­vät voi odot­taa. Muu­ta­mat nai­set ovat ku­mar­tu­nei­na tois­ten­sa puo­leen, vä­lil­lä kuu­luu vai­mei­ta sa­no­ja ja sit­ten toi­nen ha­laa tois­ta roh­kai­se­vas­ti. Pari mies­tä on ve­täy­ty­nyt hie­man kau­em­mak­si kes­kus­te­le­maan kes­ke­nään. He nos­ta­vat lo­pul­ta kä­ten­sä tois­ten­sa ol­ka­päil­le toi­si­aan siu­na­ten.

Vä­hi­tel­len telt­to­jen ovi­kan­kaat sul­keu­tu­vat ja lei­ri­nuo­tio jää yk­sin hii­pu­maan. Hil­jai­suu­den rik­ko­vat vain pik­ku­las­ten yk­sit­täi­set inah­duk­set ja hiil­lok­sen har­ve­ne­va ra­sah­te­lu.

– –

Aja­tuk­sis­sa­ni lei­ri­työ saa juu­ren­sa kau­kai­sil­ta nuo­ti­oil­ta, mat­ka­ys­tä­vien koh­taa­mi­sis­ta py­hän sa­nan ää­rel­lä. On ih­meel­lis­tä kun on jo­tain, joka ei muu­tu!

Teks­tin lai­nauk­set ovat Psal­mis­ta 78.