Mark­ku Ka­mu­la

Sa­maan ai­kaan kun lä­hes­tym­me juh­laa, jos­sa muis­tam­me us­kos­sa pois nuk­ku­nei­ta lä­hei­si­äm­me, mai­nos­leh­det ja some täyt­ty­vät hal­lo­ween-ta­va­roi­den kau­pas­ta ja par­ty-il­moi­tuk­sis­ta. Tar­jol­la on naa­ma­rei­ta, pu­ku­ja, ko­ris­tei­ta, ruo­kaa ja juo­maa ja kai­ken­lais­ta rek­vi­siit­taa. Haa­mut, pää­kal­lot, pa­ho­lai­set ja luu­ran­got ovat tyy­pil­lis­tä ku­vas­toa. Ir­vis­tä­vik­si kas­voik­si lei­ka­tut, lyh­dyil­lä va­lais­tut kur­pit­sat tai nii­den ku­vat lois­ta­vat pi­me­äs­sä ko­tien por­tail­la.

Jo en­nen kris­ti­nus­kon saa­pu­mis­ta Suo­meen syk­syn kat­sot­tiin lop­pu­van lo­ka­kuus­sa ja tal­ven al­ka­van mar­ras­kuus­sa. Näi­den kuu­kau­sien tai­te­koh­taan liit­tyi maan­hal­ti­jan eli Kek­ri-ju­ma­lan kun­ni­ak­si vie­tet­ty juh­la­jak­so. Isän­nät kä­vi­vät kar­ja­kaup­paa ja kut­sui­vat torp­pa­rin­sa kek­ri­a­te­ri­al­le. Pal­ve­lus­vä­ki pää­si pit­kän työ­jak­son jäl­keen va­paal­le ja mah­dol­li­ses­ti et­si­mään uut­ta pal­ve­lus­ta­loa. Kek­ri­nä myös muis­tel­tiin esi-isiä ja en­nus­tet­tiin tu­le­vaa. Hen­kien ja vai­na­jien us­kot­tiin liik­ku­van maan pääl­lä kek­rin ai­kaan.

Ete­läm­pä­nä Eu­roo­pas­sa kek­rin vas­ti­ne on ol­lut hal­lo­ween. Us­ko­mus­ten mu­kaan luon­non kuih­tu­es­sa ja kuol­les­sa hen­get oli­vat liik­keel­lä ja saat­toi­vat hou­ku­tel­la ih­mi­siä tuon­puo­lei­seen, ja nii­den kar­kot­ta­mi­sek­si asu­mus­ten ym­pä­ril­lä pol­tet­tiin kok­ko­tu­lia.

Nämä asia tu­li­vat mie­lee­ni py­häin­päi­vän lä­hes­ty­es­sä. Mie­tin, kuin­ka kris­ti­nus­ko on vai­kut­ta­nut Suo­men kan­san­pe­rin­tee­seen, kult­tuu­riin ja lain­sää­dän­töön lä­hes tu­han­nen vuo­den ai­ka­na. Mie­tin tie­tee­seen ja is­mei­hin no­jau­tu­vaa ny­kyih­mis­tä, mie­tin uus­pa­ka­nuu­den nou­sua, mie­tin maal­lis­tu­mis­ta. Mie­tin, mi­ten ne ovat mur­ta­neet kris­ti­nus­kon tuo­maa vai­ku­tus­ta vii­mei­sen sa­dan vuo­den ai­ka­na.

Mie­tin ir­vis­tä­vien kur­pit­soi­den ai­ka­na, et­tä Ju­ma­la­kiel­tei­syys tar­koit­taa myös pa­ho­lais­kiel­tei­syyt­tä – sitä, et­tä per­soo­nal­li­sen pa­han ole­mas­sa­o­loon ei us­ko­ta. Hal­lo­wee­nia pi­la­juh­la­na viet­tä­vät ih­mi­set nau­ra­vat pa­ho­lai­sel­le, jota hei­dän mie­les­tään ei ole ole­mas­sa. Ym­mär­tä­vät­kö he, et­tä kun he te­ke­vät pa­ho­lai­ses­ta nau­ret­ta­van, pa­ho­lai­nen nau­raa heil­le? On­ko käy­nyt niin, et­tä maal­lis­tu­mi­sen myö­tä myös Saa­ta­nas­ta on teh­ty kesy sa­tu­hah­mo? Mis­sä sa­not­tiin­kaan niin, et­tä nyt on rau­ha ja ei mi­tään hä­tää? Tai­taa ol­la Tes­sa­lo­ni­ka­lais­kir­jees­sä.

Mie­tin, et­tä näin­kö se maal­lis­tu­mi­nen ja Ju­ma­lan sa­nas­ta ir­taan­tu­mi­nen ete­nee. Siis sil­lä ta­val­la, et­tä en­sin tu­lee pie­niä asi­oi­ta, ku­ten kau­pan au­ki­o­lo sun­nun­tai­na, har­mi­ton hal­lo­ween-juh­la ja joo­ga­val­men­ta­jan ki­val­ta kuu­los­ta­va ker­to­mus Äi­ti Maas­ta? Ih­mis­ten kä­ve­le­mi­nen näi­den asi­oi­den ohi ol­ki­aan ko­haut­ta­en, kos­ka kaik­ki­han niin te­ke­vät, ei­kä täs­tä näy­tä it­sel­le mi­tään va­hin­koa ole­van? Ja jos joku ky­syy, et­tä mitä ja mik­si, niin vas­ta­ky­sy­mys voi ol­la: ”Sa­noi­ko Ju­ma­la to­del­la niin?”

Ja sit­ten ke­hi­tyk­ses­sä tu­lee seu­raa­via por­tai­ta, jois­sa pi­täi­si it­se ot­taa kan­taa ajan­koh­tai­seen asi­aan työ­pai­kal­la, kou­lus­sa tai kau­pan pi­hal­la. Ih­mi­nen sa­noo, et­tä mi­nul­le on ai­van sama – oma­pa­han on asi­an­sa ja jo­kai­nen on oman on­nen­sa sep­pä. Toi­nen ih­mi­nen sa­noo, et­tä minä olen ai­na elä­nyt siis­tis­ti en­kä ole va­ras­ta­nut en­kä tap­pa­nut. Kaik­ki­han on sil­loin hy­vin. Kol­mas ih­mi­nen sa­noo, et­tä pää­a­sia, et­tä on rau­ha ja hyvä ol­la, ei kan­na­ta vai­va­ta miel­tään mil­lään vai­keil­la asi­oil­la. Teh­dään työm­me ja nau­ti­taan elä­mäs­tä! Ja niin ih­mi­sis­tä muo­dos­tuu yh­teis­kun­ta, jos­sa yk­si­löt pei­lai­le­vat toi­si­aan ja kuun­te­le­vat, mitä muut sa­no­vat. Ja useim­mat ko­et­ta­vat ol­la sii­nä jo­ten­kin niin, et­tä ei oli­si häi­ri­ök­si ja sai­si ol­la it­se­kin rau­has­sa.

Ja sit­ten tu­lee vie­lä vi­sai­sem­pia asi­oi­ta, joi­ta nou­see esil­le uu­ti­sis­sa ja ajan­koh­tai­sis­sa kes­kus­te­luis­sa. Sel­lai­sia ky­sy­myk­siä, ku­ten: On­ko Ju­ma­lan pilk­kaa­mi­nen ri­kos? Saa­ko ih­mi­sen elä­män päät­tää, jos ih­mi­nen it­se sitä pyy­tää? Saa­ko kou­lus­sa pi­tää us­kon­nol­lis­ta aa­mu­na­vaus­ta? Saa­ko us­kos­taan pu­hua jul­ki­ses­ti? Saa­ko syn­tiä sa­noa syn­nik­si? Ei­kö huu­mei­den käyt­tä­jil­le pi­täi­si ol­la omat tila ja eh­käi­syn il­mais­ta, et­tä kai­kil­la oli­si hyvä ol­la? Ja sit­ten jo­kai­sen ih­mi­sen pi­täi­si päät­tää, et­tä ket­kä näis­tä asi­ois­ta päät­tä­vät. Ja nii­den päät­tä­jien pi­täi­si päät­tää niis­tä la­ki­py­kä­lis­tä, joil­la sää­de­tään niis­tä asi­ois­ta, joi­den mu­kaan ja kans­sa ele­tään. Ja kun kat­so­taan yleis­tä mie­li­pi­det­tä ja mie­li­pi­de­tie­dus­te­lua, niin tot­ta kai pi­tää ol­la ny­ky­ai­kai­nen ja unoh­taa van­hat pö­lyt­ty­neet ju­tut. Ja siel­lä yk­si ja toi­nen­kin po­ruk­ka sa­noo, et­tä ei näi­tä enää muu­te­ta, kun on tä­hän as­ti pääs­ty. Juna meni jo. Niin sa­no­vat mo­net ja luo­vut­ta­vat tais­te­lun.

Py­häin­päi­vän al­la ajat­te­len, et­tä ei se juna kui­ten­kaan vie­lä men­nyt. Mo­net niis­tä, joi­ta py­häin­päi­vä­nä muis­tam­me, eli­vät en­nen su­rut­to­mi­na ja huo­let­to­mi­na naut­tien es­toit­ta kai­kis­ta ajan ulot­tu­vuuk­sis­ta. He nau­roi­vat sekä Ju­ma­lal­le et­tä sie­lu­jen vi­hol­li­sel­le, kun­nes Ju­ma­la he­rät­ti hei­dät tut­ki­maan tun­to­aan ja huo­maa­maan mah­dot­to­muu­ten­sa ra­jat­to­man ikui­suu­den edes­sä. He sai­vat kuul­la ar­mol­li­sen kut­sun ja ot­ti­vat sen vas­taan ja nyt he ovat voit­ta­jia.

Vie­lä­kään maa­il­ma ei ole val­mis, ovet Ju­ma­lan val­ta­kun­taan ovat vie­lä au­ki. Sik­si em­me vai­vu epä­toi­voon ja lak­kaa us­ko­mas­ta, toi­vo­mas­ta ja ra­kas­ta­mas­ta.