Eri ta­voin me­nes­ty­neet ih­mi­set tuo­vat mo­nes­ti esil­le, et­tä he ovat teh­neet asi­oi­ta nöy­räs­ti. Niin te­rä­vim­pien tie­teen­te­ki­jöi­den, suo­si­tuim­pien ar­tis­tien kuin huip­pu-ur­hei­li­joi­den­kin ylei­nen hyve tun­tuu ole­van nöy­ryys. Saa­te­taan sa­noa, et­tä hy­viin tu­lok­siin pääs­tiin nöy­räl­lä te­ke­mi­sel­lä ja et­tä hyvä saa­vu­tus ve­tää nöy­räk­si. Tuol­lai­sen nöy­ryy­den ym­mär­rän ole­va lä­hin­nä ku­ri­na­lai­suut­ta; huip­puun­sa hi­o­tus­sa te­ke­mi­ses­sä ta­voit­teet ovat ai­na kor­ke­al­la ja nii­hin on pääs­tä­vä.

Yh­teis­kun­nal­li­ses­sa kes­kus­te­lus­sa nöy­ryys ei vai­ku­ta ole­van pääl­lim­mäi­nen hyve. Esi­mer­kik­si po­liit­ti­set puo­lu­eet tai edun­val­von­ta­jär­jes­töt pro­fi­loi­tu­vat enem­män­kin pe­rää­nan­ta­mat­to­mik­si kuin nöy­rik­si. Nöy­ryy­del­le ei ole ti­laa; mi­tä­pä te­ke­mis­tä nöy­räl­lä toi­mi­jal­la on neu­vot­te­lu­pöy­däs­sä, jon­ka toi­sel­la puo­lel­la is­tuu kova ja pe­rik­si­an­ta­ma­ton taho. Sil­loin on it­se­kin ol­ta­va tiuk­ka ja pää­mää­rä­tie­toi­nen. Nöyr­ty­mi­nen on heik­kou­den merk­ki. Pe­rik­si an­ne­taan vain, jos ja kun vas­ta­puo­li­kin an­taa pe­rik­si ja komp­ro­mis­sin on näy­tet­tä­vä voi­tol­ta ai­na­kin omas­sa lei­ris­sä.

Nöy­ryy­den kans­sa sa­maa su­kua on kuu­li­ai­suus. Esi­mer­kik­si niin, et­tä meil­tä kan­sa­lai­sil­ta odo­te­taan lain­kuu­li­ai­suut­ta. Kun lii­ken­ne­merk­ki il­moit­taa kiel­let­tyä ajo­suun­taa, niin lain­kuu­li­ai­nen au­toi­li­ja ei aja sii­hen suun­taan. Tämä saat­taa joh­tua sii­tä­kin, et­tä kiel­to­mer­kin huo­man­nut au­toi­li­ja pi­tää elä­mään­sä ar­vok­kaa­na. Kun lii­ken­ne­merk­ki il­moit­taa no­peus­ra­joi­tuk­sen pu­to­a­van tie­työn koh­dal­la sa­das­ta en­sin kah­dek­saan­kymp­piin ja sit­ten vii­teen- ja sit­ten kol­meen­kymp­piin, niin kuu­li­ai­nen au­toi­li­ja pu­dot­taa no­peu­den. Siis kuu­li­ai­nen pu­dot­taa, mut­ta lu­ke­ma­ni tut­ki­mus­tu­lok­sen va­los­sa val­ta­o­sa au­toi­li­jois­ta ei. Täs­sä koh­taa kuu­li­ai­suus muut­tuu suh­teel­li­sek­si kä­sit­teek­si, kos­ka it­sel­le syn­ty­vä vaa­ra ei ole­kaan niin il­mei­nen, kuin aja­mi­nen moot­to­ri­tiel­lä vas­taan­tu­li­joi­den kais­tal­la.

Raa­ma­tus­sa­kin pu­hu­taan nöy­ryy­des­tä ja sen vas­ta­koh­das­ta, yl­pey­des­tä. Tämä on sik­si tär­keä asia, et­tä Ju­ma­la vi­haa yl­peyt­tä mut­ta ra­kas­taa nöy­riä; "Ju­ma­la on yl­pei­tä vas­taan, mut­ta nöy­ril­le hän an­taa ar­mon" (Jaak. 4:6). Mi­nul­le tämä on tär­key­den li­säk­si vai­kea ky­sy­mys, kos­ka tun­nen si­sim­mäs­sä­ni ole­va­ni enem­män yl­peä kuin nöy­rä. Olen jou­tu­nut nöyr­ty­mään mo­nes­ti, ja se on ol­lut jos­kus rai­vos­tut­ta­va, jos­kus hä­vet­tä­vä ja jos­kus ki­peä ko­ke­mus. On­ko tämä sitä it­sen­sä kiel­tä­mis­tä ja ris­tin ot­ta­mis­ta, jo­hon Jee­sus mei­tä ke­hot­ti (Matt. 16:24)?

Muis­tat var­mas­ti Van­han Tes­ta­men­tin ker­to­muk­sen Is­ra­e­lin ku­nin­gas Sau­lis­ta, joka ot­ti saa­liik­seen kar­jaa ja van­gik­seen kan­san ku­nin­kaan voi­tet­tu­aan so­ta­tan­te­reel­la Ama­le­ki­lai­set, vaik­ka Ju­ma­la oli ni­me­no­maan käs­ke­nyt sur­ma­ta kaik­ki vi­hol­li­set ja vi­hol­li­sen kar­jan. Asi­as­ta ky­sy­väl­le pro­feet­ta Sa­mu­e­lil­le Sau­lil­la oli jär­keen­käy­pä vas­taus, mut­ta se ei le­pyt­tä­nyt Ju­ma­laa. Ju­ma­la odot­ti Sau­lil­ta kuu­li­ai­suut­ta, ei mie­lis­te­le­viä se­li­tyk­siä ei­kä uh­re­ja. Saul me­net­ti us­kon­sa ja ku­nin­kuu­teen­sa yl­pey­ten­sä vuok­si. (1. Sam:15.)

En­sim­mäi­nen ih­mis­pa­ri Aa­dam ja Ee­va ha­lu­si­vat ol­la ei vain Ju­ma­lan kal­tai­sia, vaan Ju­ma­lan ylä­puo­lel­la. Mää­räys ol­la syö­mät­tä Pa­ra­tii­sin kes­kel­lä ole­vas­ta puus­ta al­koi näyt­tä­mään ou­dol­ta ja jär­jen­vas­tai­sel­ta, kun käär­mee­nä esiin­ty­vä sie­lu­jen vi­hol­li­nen toi uut­ta nä­kö­kul­maa. Adam ja Ee­va ru­pe­si­vat ajat­te­le­maan omil­la ai­voil­laan, he var­mas­ti ha­lu­si­vat näh­dä mää­räyk­sen yli ja taak­se, sel­vit­tää it­sel­leen sen taus­tat ja ym­mär­tää sitä pa­rem­min. He ha­lu­si­vat toi­mia it­se­näi­ses­ti, oli­han heil­le an­net­tu jär­ki ja ajat­te­le­mi­sen lah­ja. Sa­no­taan, et­tä tuo hei­dän te­ke­män­sä ih­mis­kun­nan en­sim­mäi­nen syn­ti oli yl­peyt­tä.

Tänä päi­vä­nä me Aa­da­mit ja Ee­vat pai­nim­me sa­mo­jen asi­oi­den kans­sa kuin tu­han­net su­ku­pol­vet en­nen mei­tä. Sie­lu­jen vi­hol­li­nen, se van­ha käär­me, ky­syy edel­leen vää­ris­tel­len meil­tä, et­tä sa­noi­ko Ju­ma­la to­del­la niin, et­tä et­te saa syö­dä mis­tään Pa­ra­tii­sin puus­ta. Käär­me saat­taa ky­syä nuo­rel­ta kas­va­van per­heen äi­dil­tä, et­tä sa­noi­ko Ju­ma­la to­del­la niin, et­tä si­nun pi­tää luo­pua omas­ta elä­mäs­tä­si näi­den kaik­kien syn­ty­vien las­ten täh­den ja et­tä si­nul­le ei an­ne­ta kos­kaan ti­lai­suut­ta puh­je­ta to­del­li­sen osaa­mi­se­si kuk­kaan ja me­nes­tyä am­ma­tis­sa­si. Hy­lä­tyk­si tai muu­ten it­sen­sä yk­si­näi­sek­si tun­te­val­le ky­sy­mys voi kuu­lua, et­tä sa­noi­ko Ju­ma­la to­del­la niin, et­tä si­nut on tuo­mit­tu yk­si­näi­syy­teen; on­ko rak­kau­den Ju­ma­la to­del­la tuo­min­nut si­nut elä­mään lo­pun elä­mä­si il­man rak­kaut­ta? Ja niin edel­leen, kul­le­kin meil­le ky­sy­mys kuu­luu elä­män­ti­lan­teem­me mu­kaan eri ta­voin. Sie­lu­jen vi­hol­li­nen tie­tää hei­kot koh­tam­me tar­kas­ti, aset­te­lee so­pi­vas­ti vää­ris­tä­vän pei­lin eteem­me ja muut­taa nä­kö­kul­maa niin, et­tä olem­me val­mii­ta kat­so­maa asi­aa uu­del­la ta­val­la. Vää­ris­ty­neen ku­van pe­rus­teel­la olem­me val­mii­ta muo­dos­ta­maan oman la­kim­me, jon­ka mu­kaan ha­lu­am­me ojen­tau­tua. Ajat­te­lem­me, et­tä en toki aja vas­taan­tu­le­vien kais­taa, mut­ta täs­sä koh­taa voin ajaa hie­man ko­vem­paa kuin mitä mer­kis­sä lu­kee. Ja olem­me vää­räs­sä.

Raa­ma­tun mu­kai­nen vas­taus tuol­le van­hal­le käär­meel­le on, et­tä ei, Ju­ma­la ei sa­no­nut mi­tään tuol­lais­ta. Ju­ma­la sa­noi, et­tä hän on elä­män ja kuo­le­man her­ra. Ju­ma­la lu­pa­si nos­taa, kan­taa ja pe­las­taa, hän lu­pa­si an­taa tu­le­vai­suu­den ja toi­von. Ju­ma­la sa­noi, et­tä hän an­taa jo­kai­sel­le voi­mia päi­vien­sä mu­kaan ja et­tä yk­si­näi­sel­le hän an­taa enem­män lap­sia kuin äi­deil­le ja isil­le. Ian­kaik­ki­suut­ta var­ten luo­mal­leen ih­mi­sel­le Ju­ma­la sa­noi, et­tä mitä hyö­dyt­tää ih­mis­tä, jos hän voit­taa omak­seen koko maa­il­man mut­ta me­net­tää sie­lun­sa. Kaik­kein tär­keim­pä­nä asi­a­na Ju­ma­la sa­noi, et­tä hän uh­ra­si oman rak­kaan poi­kan­sa, et­tä sinä ja minä pää­si­sim­me tai­vaa­seen. Meil­le kai­kil­le Ju­ma­la aset­ti us­ko­mi­sen esi­ku­vak­si mi­tään ym­mär­tä­mät­tö­män lap­sen.

En­sim­mäi­sen ad­ven­tin lä­hes­ty­es­sä saam­me kat­sel­la to­del­lis­ta nöy­ryy­den op­pi­tun­tia. Sii­nä kul­kee uh­ri­tien­sä pää­te­pis­tet­tä koh­den pe­las­ta­jam­me. Hän rat­sas­taa aa­sin var­san se­läs­sä ja­lat maat viis­tä­en, maa­il­man sil­mis­sä nau­ret­ta­va­na ja sur­ke­a­na. Hän ei vä­lit­tä­nyt sii­tä, kos­ka hän tun­si si­nut ja mi­nut, jot­ka em­me it­ses­säm­me voi ol­la riit­tä­vän nöy­riä, kuu­li­ai­sia ja täy­del­li­siä. Hän oli täy­del­li­sen nöy­rä ja kuu­li­ai­nen Isäl­leen ai­na ris­tin kuo­le­maan as­ti, jos­sa mei­dän kel­vot­to­muu­tem­me pai­noi hän­tä. Vie­lä tai­vaas­sa­kin Jee­sus on nöy­rä. Siel­lä hän ru­koi­lee mei­dän puo­les­tam­me, et­tä jak­sai­sim­me pe­ril­le as­ti.

Kun ai­ka on päät­ty­nyt, hän luo­puu nöy­ryy­des­tään ja tu­lee täy­des­sä kun­ni­as­saan. Hän ei tule ker­to­maan neu­vot­te­lus­sa syn­ty­nees­tä komp­ro­mis­sis­ta, kos­ka mi­tään neu­vot­te­lua ei ole ol­lut ei­kä tule ole­maan. Niin­pä hän tu­lee ja ko­rot­taa kun­ni­an­sa val­tais­tui­men vie­rel­le kaik­ki, jot­ka ovat jak­sa­neet luot­taa hä­neen, nöyr­tyä pa­ran­nuk­seen ja us­koa. Sik­si omis­ta­kaam­me sy­dä­mil­lem­me nämä ad­vent­ti­vir­ren sa­nat:

1. Val­mis­tu, Her­ran kan­sa,

nyt vas­taa­not­ta­maan,

kun saa­puu tai­vaas­tan­sa

ku­nin­gas pääl­le maan.

On hä­net maa­il­maan

val­keu­dek­si suo­nut,

Va­pah­ta­jak­si tuo­nut

Ju­ma­la ar­mos­saan.

2. Suu­rel­le vie­raal­len­ne

nyt tie­tä rai­vat­kaa

ja por­tit sy­dän­ten­ne

hä­nel­le au­kais­kaa.

Tie teh­kää suo­rak­si.

Te laak­sot, ko­hot­kaat­te,

te vuo­ret, vai­pu­kaat­te

au­keik­si, si­leik­si.

3. Nöy­ryyt­tä, hil­jai­suut­ta

Ju­ma­la ra­kas­taa,

ei kär­si ko­peut­ta,

yl­pei­tä vas­tus­taa.

Kun sy­dän ha­lui­nen

Her­raan­sa odot­taa­pi,

se tie­tä val­mis­taa­pi

tu­lol­le Jee­suk­sen.

4. Oi Jee­sus, ar­mon tuo­ja,

nyt sy­dän ava­ja,

ja uu­den mie­len luo­ja,

tie it­se val­mis­ta.

Voi, jos­pa mi­nä­kin

huo­nee­si ol­la voi­sin,

niin kii­tok­se­ni toi­sin

si­nul­le, ar­moi­sin.

VK 7