Kuun­te­len Ke­sä­seu­ra­ra­di­o­ta. Pu­hu­ja lu­kee esi­ru­kouk­set, kuu­li­jat yh­ty­vät ru­kouk­seen. Sit­ten pu­hu­ja lä­hes­tyy teks­tik­si va­lit­se­maan­sa psal­mia, mut­ta en­nen sitä hän esit­tää kuu­li­joil­le ky­sy­myk­sen poh­dit­ta­vak­si: Mi­ten minä kir­joit­tai­sin oman elä­mä­ni psal­min täl­lä het­kel­lä; mitä asi­oi­ta minä ha­lu­ai­sin pu­hua Ju­ma­lal­le ja mitä minä ha­lu­ai­sin pu­hua Ju­ma­las­ta? On­pa hy­viä ky­sy­myk­siä! Ky­sy­mys­ten jäl­keen pu­hu­ja lu­kee saar­na­teks­tik­si psal­min 103.

Ai­na kun kuu­len tuon psal­min lu­et­ta­van, pa­laan aja­tuk­sis­sa­ni maa­lis­kuun kol­man­teen­tois­ta päi­vään vuon­na 2005. Sil­loin oli Ma­ri­an il­mes­tys­sun­nun­tai ja seu­ra­oh­jel­mas­sam­me Nas­to­lan kirk­ko­py­hä. Olim­me Nas­to­lan kir­kos­sa. Ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa lu­et­tiin Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­ta teks­ti, jos­sa kak­si odot­ta­vaa äi­tiä koh­taa toi­sen­sa. Juu­ri ras­kau­des­taan kuul­lut Ma­ria ter­veh­tii kau­em­min las­ta odot­ta­nut­ta Eli­sa­bet­hia. Rie­mul­li­ses­sa koh­taa­mi­ses­sa lap­si hy­päh­tää Eli­sa­bet­hin koh­dus­sa. Teks­tin mu­kaan Eli­sa­beth huu­taa ko­val­la ää­nel­lä ”Siu­nat­tu olet sinä, nai­sis­ta siu­na­tuin, ja siu­nat­tu si­nun koh­tu­si he­del­mä!” Juu­ri kun tätä koh­taa lu­et­tiin, vai­mo­ni tö­näi­si mi­nua vai­ke­an nä­köi­se­nä kyl­keen. Hä­nel­le tuli juu­ri kova su­pis­tus! Yh­dek­säs lap­sem­me siel­lä il­moit­te­li ai­keis­taan syn­tyä!

Vai­mo­ni al­koi vä­syä ja hä­nen olon­sa kävi tu­ka­lak­si, jo­ten vein hä­net ko­tiin le­pää­mään, osa lap­sis­ta läh­ti myös. Kirk­ko­py­hän seu­rat jat­kui­vat il­ta­päi­väl­lä seu­ra­kun­ta­ta­lol­la, vie­rai­le­vat pu­hu­jat pal­ve­li­vat. Minä pa­la­sin seu­roi­hin, kos­ka mi­nul­le oli mer­kit­ty il­lan vii­mei­nen puhe.

Vii­mei­sen kah­vi­tau­on jäl­keen al­koi­vat pää­tös­seu­rat. Luin teks­tik­si psal­min 103, sen sa­man, jota kuun­te­lin Ke­sä­seu­ra­ra­di­os­ta Ra­nu­an opis­to­seu­rois­ta. Luin muis­taak­se­ni ja­kee­seen 13 as­ti ja aloin pu­he­le­maan psal­mis­ta. En muis­ta, mi­ten kä­sit­te­lin teks­tin al­kuo­saa, mut­ta ja­keen 12 koh­dal­la ih­met­te­lin sitä, et­tä kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la, jon­ka muis­ti on var­mas­ti kaik­ki­al­le ulot­tu­va, on kui­ten­kin huo­no­muis­ti­sem­pi kuin me ih­mi­set, kun kyse on an­teek­si an­ne­tuis­ta syn­neis­tä. Tuos­sa ja­kees­sa sa­no­taan, et­tä niin kau­ka­na kuin itä on län­nes­tä, niin kau­as hän siir­tää mei­dän syn­tim­me. Pu­huin sii­tä, et­tä me ih­mi­set muis­tam­me vää­rät te­kom­me ja saa­tam­me vuo­sien­kin pääs­tä har­mi­tel­la ja hä­ve­tä nii­tä, vaik­ka ne oli­si saa­nut an­teek­si ja asi­at oli­si kor­jat­tu.

Juu­ri täs­sä koh­das­sa van­hin tyt­tä­rem­me kä­ve­li mi­nua koh­ti ja ker­toi, et­tä hä­nen kum­mi­tä­tin­sä, joka on kä­ti­lö, soit­ti. Äi­ti on läh­te­nyt syn­nyt­tä­mään, nyt pi­täi­si jou­tua! Puhe jäi kes­ken. Lau­suin muu­ta­man lau­seen, joil­la lo­pe­tin pu­heen – en muis­ta mil­lä sa­noil­la – ja luin lop­pu­ru­kouk­sen. Ajoin tyt­tä­re­ni kans­sa suo­raan sai­raa­laan. Rii­suin kra­vat­ti­ni ja pu­ku­ni syn­ny­ty­so­sas­ton kaap­piin ja puin yl­le­ni sai­raa­lan vaat­teet. Syn­ny­tys­huo­nees­sa mi­nua oli vas­tas­sa vai­mo­ni ja An­ne­li-kä­ti­lö, ys­tä­väm­me, joka oli tul­lut työ­vuo­ron­sa jäl­keen käy­mään vai­mo­ni luo­na ja läh­te­nyt sit­ten ta­kai­sin sai­raa­laan hä­nen kans­saan. Ih­meel­li­nen, ra­kas ys­tä­vä! Ti­lan­ne oli rau­hal­li­nen ja hy­vin hal­lin­nas­sa, jo­ten An­ne­li ot­ti Juu­lia-tyt­tä­rem­me mu­kaan­sa, ja he läh­ti­vät pois.

Syn­ny­tys ete­ni hy­vin, ja yh­dek­säs lap­sem­me syn­tyi kel­lo 20.56. Ter­ve, täy­del­li­nen lap­si, elä­mää ja tu­le­vai­suut­ta täyn­nä! Sain hä­net sy­lii­ni. Vau­va ra­ot­te­li muu­ta­man ker­ran sil­mi­ään, kat­se­lim­me toi­si­am­me ja sii­nä se taas ta­pah­tui. Rak­kaus lap­seen syt­tyi lu­ja­na ja vä­ke­vä­nä. Minä jut­te­lin hä­nel­le ja va­kuu­tin, et­tä ai­on pi­tää hä­nes­tä huol­ta kai­kin ta­voin yh­des­sä äi­din kans­sa niin kau­an kuin on tar­ve.

Vie­lä sa­man vuo­ro­kau­den ai­ka­na olin ta­kai­sin ko­to­na. Ker­roin isom­mil­le si­sa­ruk­sil­le vau­van syn­ty­mäs­tä. Tie­to uu­des­ta vau­vas­ta ilah­dut­ti, pie­nem­mät ky­se­li­vät kai­ken­lais­ta. Olim­me op­pi­neet, et­tä vau­va­kin voi kuol­la. Elä­vä, ter­ve vau­va oli kii­tol­li­suu­den ai­he meil­le kai­kil­le! Isom­mat lap­set tie­si­vät jo jo­tain syn­nyt­tä­mi­ses­tä, hei­tä huo­let­ti äi­din voin­ti. Heil­le oli tär­ke­ää kuul­la, et­tä äi­ti voi hy­vin.

Ar­ki ai­em­paa isom­man per­heen isä­nä jat­kui. Ko­din ra­ken­ta­mi­nen oli kes­ken, oli han­kit­ta­va tii­liä ta­kan muu­rauk­seen ja ka­lus­tei­ta keit­ti­öön. Elä­mä tun­tui täy­te­läi­sel­tä, yh­tä ai­kaa kes­ke­ne­räi­sel­tä ja val­miil­ta. Oli syy­tä, tar­vet­ta ja mo­ti­vaa­ti­o­ta läh­teä liik­keel­le.

Kun tä­nään kir­joi­tan näi­tä muis­to­ja, ke­vääl­lä yh­dek­sän­tois­ta vuot­ta täyt­tä­nyt tyt­tä­rem­me sii­vo­aa lap­suus­ko­tin­sa huo­net­ta. Ta­va­rat on pa­kat­tu laa­ti­koi­hin. Lap­suu­des­ta tu­tut peh­mo­le­lut ja pei­tot ja tyy­nyt ovat Ike­an kas­sis­sa. Niis­sä on ko­din tun­tua ja tuok­sua. Il­lan päät­teek­si ne kan­ne­taan au­toon, ja pöy­tä, sän­ky ja muu­ta­ma muu huo­ne­ka­lu vie­dään pe­rä­kär­ryyn odot­ta­maan aa­mua. Aa­mul­la minä läh­den hä­nen ja hä­nen pik­ku­sis­kon­sa kans­sa vie­mään muut­to­kuor­maa Tam­pe­reel­le. Vii­meis­tään nyt lap­suus on ta­ka­na. Yli yh­dek­sän­tois­ta yh­des­sä tii­viis­ti vie­tet­tyä vuot­ta ku­tis­tu­vat het­kiin, jot­ka pa­lau­tu­vat mie­leen ta­ri­noi­na ja vä­läh­dyk­si­nä. Rak­kaus ja huo­len­pi­to ovat läs­nä koko ajan.

Tä­män päi­vän psal­mis­sa­ni ha­lu­an kan­taa Ju­ma­lan sy­dä­mel­le si­nua, joka muu­tat lap­suu­den­ko­dis­ta­si pois. Ja si­nul­le, joka olet muut­to­kuor­ma­si kans­sa liik­keel­lä tai juu­ri jää­nyt yk­sin opis­ke­lu­kämp­pää­si saat­ta­jien pois­tut­tua, ha­lu­an ker­toa hy­väs­tä Ju­ma­las­ta!

Ju­ma­la, nä­et­kö hä­net,

joka ute­li­aa­na ja ar­ka­na

täyn­nä toi­voa ja pel­koa

ei­len jo ai­kui­nen ja val­mis läh­te­mään

mut­ta tä­nään vie­lä lap­si

käsi äi­din ja isän kä­des­sä

avaa oven, kat­soo mi­nua

ja as­tuu kyn­nyk­sen yli?

Ju­ma­la,

minä tie­dän,

et­tä kos­ka sinä olet lu­van­nut

tu­le­vai­suu­den ja toi­von,

sinä näet.