Mark­ku Ka­mu­la

Kun äi­ti täyt­ti 60 vuot­ta, pai­kal­lis­leh­den toi­mit­ta­ja kävi haas­tat­te­le­mas­sa hän­tä. Ju­tun ku­vas­sa äi­ti pi­tää kä­des­sään pik­ku­sis­ko­ni hää­ku­vaa. Ku­va­teks­tis­sä lu­kee, et­tä lap­set ovat ai­na lä­hel­lä va­lo­ku­vis­sa ja ai­na äi­din sy­dä­mes­sä. Nyt mi­nul­la on hä­nen ku­van­sa esil­lä ja äi­din muis­to sy­dä­mes­sä. Jos äi­ti eläi­si, hän täyt­täi­si tä­nään 90 vuot­ta.

Äi­ti on kai­kis­ta kau­nein sana. Sana it­ses­sään on kau­nis ja soin­tu­va, mut­ta il­man sii­hen si­säl­ty­vää ta­pah­tu­mien, tun­tei­den ja muis­to­jen mää­rää se oli­si vain ta­val­li­nen sana. Sa­maa sar­jaa kuin uin­ti tai pai­ta. Mut­ta äi­ti on ai­van eri luok­kaa. Sii­hen si­säl­tyy läm­pöä, rak­kaut­ta ja hoi­vaa. Sana nos­taa mie­leen muis­to­ja, sel­lai­si­a­kin, joil­la ei ole ni­meä, ta­pah­tu­ma­paik­kaa tai tark­kaa si­säl­töä. Sana on yh­tä ai­kaa lem­peä ja luja.

Äi­ti syn­nyt­ti mi­nut. Niin te­ke­vät vain äi­dit, he syn­nyt­tä­vät lap­sia. Äi­ti ei teh­nyt mi­nua, hän sai mi­nut. Ja sa­mal­la minä sain äi­din.

Kun äi­ti kuo­li, sain sii­tä tie­don muu­ta­man mi­nuu­tin pääs­tä. Olin sil­loin työ­pai­kal­la, tie­to­ko­neen ää­rel­lä. Olin juu­ri läh­dös­sä au­to­kau­poil­le, mut­ta au­to­kaup­po­jen te­ke­mi­nen siir­tyi vuo­del­la eteen­päin. Työn te­ke­mi­nen­kin jäi het­kek­si, kun aja­tuk­set ja tun­teet al­koi­vat pur­kau­tua sa­noik­si.

Ku­ten en­sim­mäi­ses­sä blo­gis­sa­ni tam­mi­kuus­sa 2022 to­te­sin, ru­no­suo­ne­ni on jos­kus avau­tu­nut het­kek­si, pul­laut­ta­nut muu­ta­man ru­non ja men­nyt sa­man tien kiin­ni. Näin kävi tuo­na elo­kui­se­na per­jan­tai-aa­mu­na. Syn­tyi runo äi­dis­tä. Äi­din syn­ty­mä­päi­vän muis­to­na ja äi­tien­päi­vän lä­hes­ty­es­sä lai­tan sen täs­sä lu­et­ta­vak­sen­ne.

Hän on mer­kin­nyt ai­na

yh­tä kau­neim­mis­ta sa­nois­ta,

jon­ka tun­nen,

sa­naa, jon­ka eh­kä en­sim­mäi­se­nä opin.

Äi­ti.

Hän oli mi­nun äi­ti­ni

ja ison si­sa­rus­par­ve­ni äi­ti

ja ison lap­si­kat­raan iso­äi­ti

ja mo­nen, mo­nen isoi­so­äi­ti.

Hän oli läm­min ja tur­val­li­nen

lait­toi haa­voi­hin puh­dis­tu­sai­net­ta

ot­ti ti­kut pois sor­mis­ta

ja ti­put­ti kam­fe­ri­tip­po­ja.

Hän kuun­te­li ja ym­mär­si

vaik­ka ei juu­ri se­lit­tä­nyt

ja pu­hal­si ki­pe­ää koh­taa.

Hän ot­ti sy­liin jos ha­lu­si tul­la.

Hän oli äi­ti­ni ja on sitä sy­dä­mes­sä­ni yhä.

Äi­ti oli sor­mi­kou­kun mes­ta­ri mei­dän per­hees­sä

ja pot­kai­si kor­ke­am­mal­le kuin 17-vuo­ti­aat nuo­ru­kai­set.

Äi­ti pää­si har­jan­var­ren yli pi­tä­en sitä kä­sil­lään

ja nau­roi pääl­le.

Läh­ti sit­ten kuo­ri­maan pot­tu­ja

tai alus­ta­maan juu­ri­tai­ki­naa,

lei­po­maan ries­kaa, let­ti­pul­laa

tai pa­ho­lais­kak­kua.

Äi­ti ruok­ki va­si­kat

niin et­tä ne tun­si­vat ole­van­sa tär­kei­tä,

sen näki nii­den il­meis­tä,

ja hän hoi­ti hei­koim­man ka­rit­san

pir­tis­sä tut­ti­pul­lol­la vah­vak­si.

Äi­ti sa­noi, et­tä maa­il­man kau­nein eläin on leh­mä,

ja tar­koit­ti sitä.

Kis­sois­ta hän ei niin ty­kän­nyt,

mut­ta Kor­ke­a­saa­ren pa­vi­aa­ni­lau­ma

nau­rat­ti hän­tä­kin.

Äi­ti osa­si lyp­sää kä­sin

niin et­tä sink­ki­äm­pä­ri soi kuin mu­siik­ki.

Kun äi­ti ot­ti omaa ai­kaa,

hän läh­ti Lint­ta­ki­vel­le

sa­dan met­rin pää­hän ta­los­ta

ja poi­mi kan­nul­li­sen mus­ti­koi­ta

tai äm­pä­ril­li­sen puo­lu­koi­ta.

Tai teki au­raus­viit­to­ja tie­lai­tok­sel­le

ja veti ne tien var­teen isoi­na nip­pui­na.

Äi­ti ku­toi ai­na kun ei teh­nyt muu­ta

mat­kal­la Li­min­kaan serk­ku­laan

ja siel­tä ta­kai­sin

syn­tyi­vät la­pa­set, joi­den rys­ty­sis­sä oli

täh­ti­ku­vio, tai har­maat

vil­la­su­kat, joi­den kan­ta­pää oli

na­pak­ka ja täy­del­li­nen.

Äi­ti ei saa­nut käy­dä kou­lua päi­vää­kään,

pula-ajan ken­gä­tön

per­heen van­hin tyt­tö.

Yk­si niis­tä har­vois­ta asi­ois­ta, joi­ta hän suri.

Vii­saut­ta hä­nel­lä oli val­ta­vas­ti,

lah­joil­taan ri­kas,

te­rä­vä ja vaa­ti­ma­ton.

Ru­bi­kin­kuu­ti­on sit­keä pyö­rit­tä­jä ja

pi­a­nol­la "En­ke­li tai­vaan" yh­del­lä sor­mel­la

it­se ope­tel­tu­na, ker­ta toi­sen jäl­keen uu­del­leen.

Äi­din al­ma­na­kas­ta löy­ty­vät vuo­si­kym­men­ten

hal­lat, sa­teet ja hel­teet

lu­men su­la­mi­set ja en­si­lu­met

pe­ru­nan nou­sut ja ku­kin­nat.

Äi­ti ker­toi mitä tar­koit­taa nou­se­va kuu,

las­ke­va kuu,

hal­la sil­loin ja lu­men tulo tuol­loin.

Ja mitä tar­koit­ta käen ku­kun­ta

pi­ha­koi­vus­sa sata ker­taa

juu­ri en­nen ju­han­nus­ta.

Kaik­kea en muis­ta

ei­kä ole tar­peen­kaan

mut­ta kai­paan si­nua,

me kai­paam­me si­nua!

Voi äi­ti; sinä an­noit an­teek­si

kun va­ras­tin si­nun kark­ki­pus­sin

kun pot­kai­sin pe­ru­na­äm­pä­rin nu­rin

ja vesi len­si ym­pä­ri keit­ti­ö­tä

ja kun am­muin jal­ka­jou­sel­la

toi­sen pot­tu­äm­pä­rin läpi.

Ja kai­ken muun­kin sinä an­noit an­teek­si

ja ru­koi­lit, et­tä si­nun syn­nyt­tä­mä­si

lap­set, hei­dän puo­li­son­sa,

hei­dän lap­sen­sa ja hei­dän lap­sen­sa löy­täi­si­vät

paik­kan­sa maa­il­mas­sa.

Si­nul­le oli sama, tu­lee­ko kou­lus­ta

kymp­pe­jä vai kuu­to­sia

ja mitä ku­kin opis­ke­lee

kun vain kaik­ki oli­si­vat tyy­ty­väi­siä

ja var­sin­kin et­tä lo­pul­li­nen osoi­te

oli­si tai­vaas­sa.

Äi­ti, sinä olet nyt siel­lä,

si­nun on nyt hyvä ol­la.

Le­pää rau­has­sa, ra­kas äi­ti!