Mark­ku Ka­mu­la

Tä­nä­kin aa­mu­na mus­ta­ras­taat, ha­rak­ka ja ora­va oli­vat aloit­ta­neet aa­mu­pa­lan­sa en­nen mei­tä. Vie­lä maa­lis­kuun lo­pul­la ker­ke­sin keit­tää kah­vit ja lu­kea leh­teä muu­ta­man si­vun en­nen kuin en­sim­mäi­set pi­ha­ruo­kai­li­jat saa­pui­vat. Kun olin pääs­syt sar­ja­ku­viin, oli vie­rai­li­joi­den jouk­koon tul­lut myös ta­li­ti­ai­sia, si­ni­ti­ai­sia ja yk­si vi­her­peip­po. Var­pu­sia en tä­nään ha­vain­nut, mut­ta ne­kin ovat var­maan päi­väl­lä vie­rail­leet, ta­pan­sa mu­kaan. Pu­na­tulk­ku­pa­ris­kun­ta kait on löy­tä­nyt ra­vin­ton­sa jo met­säs­tä, kun sitä ei ole nä­ky­nyt ai­koi­hin.

Syk­syl­lä an­noin näi­den len­tä­vien ka­ve­rei­den ym­mär­tää, et­tä kun Lin­tu­laak­son Pääs­ky­rin­teen ta­ka­rin­teen baa­ris­sa on tal­vi­nen sei­so­va pöy­tä, niin se sit­ten kans­sa on. Koko tal­ven. Joka päi­vä on ol­lut tar­jol­la au­rin­gon­ku­kan sie­me­niä ja ta­li­pal­lo­ja. Kau­ra­lyh­de­kin on ol­lut, mut­ta sen ha­ra­kat pel­muut­ti­vat ai­van hu­vik­seen ym­pä­ri han­kea.

Lin­nut ovat kau­nii­ta ja mie­len­kiin­toi­sia. Tun­nis­tan hel­pos­ti eh­kä pari–kol­me­kym­men­tä la­jia ul­ko­nä­ön pe­rus­teel­la. Mi­nä­pä lu­et­te­len pääl­lim­mäi­se­nä mie­leen tu­le­vat: jout­sen, haa­ra­pääs­ky, ta­li­ti­ai­nen, var­pu­nen, pu­na­tulk­ku, si­ni­sor­sa, kuik­ka, silk­kiu­ik­ku, telk­kä, pul­mu­nen, va­ris ja ha­rak­ka. Myös ke­sy­kyyh­ky, se­pel­kyyh­ky ja naak­ka ovat sel­viä ta­pauk­sia. Kä­py­tik­ka on ai­ka help­po, sa­moin väs­tä­räk­ki ja mus­ta­va­ris. Myös met­sä­ka­na­lin­nut tun­nis­tan, ja joi­ta­kin mui­ta. Voi nii­tä ker­tyä nel­jä–vii­si­kym­men­tä­kin.

Kun tun­nis­tuk­sis­sa men­nään sil­le ta­sol­le, et­tä sa­no­pa, on­ko tuo len­to­ta­pa ka­la­lo­kin vai har­maa­lo­kin, jou­dun nos­ta­maan la­pa­set ylös – en tun­nis­ta. Sa­moin syk­syn ark­ti­ses­sa muu­tos­sa mi­nul­la me­ne­vät so­mas­ti se­kai­sin niin met­sä­han­het ja me­ri­han­het kuin ka­na­dan­han­het ja val­ko­pos­ki­han­het­kin. Var­sin­kin jos ne len­tä­vät kol­men­sa­dan met­rin kor­keu­des­sa tu­hat­päi­se­nä lau­ma­na. Vaan on mi­nul­la sel­lai­sia ka­ve­rei­ta ja su­ku­lai­sia, jot­ka sa­no­vat su­ve­ree­nis­ti mitä siel­lä len­tää!

Ään­te­lyn pe­rus­teel­la – lin­tua nä­ke­mät­tä – tun­nis­tan ai­na­kin va­rik­sen, ha­ra­kan, tee­ren, pei­pon, kiu­run, ja kui­kan. En ole ko­vin ta­voit­teel­li­nen, mut­ta on mu­ka­va op­pia erot­ta­maan jo­kin laji toi­ses­ta, esi­mer­kik­si se­pel­kyyh­ky huuh­ka­jas­ta. Voin mel­ko ren­nos­ti sa­noa när­hen na­ri­se­van räi­kän kuul­les­sa­ni, et­tä kas, när­hi­hän se siel­lä – kau­nis lin­tu vaik­ka ei mi­kään lau­la­ja! Näin voi­sin sa­noa, vaik­ka ym­pä­ril­lä­ni oli­si jouk­ko or­ni­to­lo­ge­ja. Mut­ta en ryh­tyi­si ai­van kaik­kien kans­sa väit­te­le­mään vaik­ka­pa pei­pon ja pa­ju­lin­nun lau­luis­ta, et­tä kum­pi nyt lau­loi. Mis­tä sen tie­tää, jos ala­ku­loi­nen peip­po lau­laa pa­ju­lin­nun ää­nel­lä? Tai et­tä mat­kii­ko sa­ta­kie­li nyt lau­lu­ras­tas­ta vai päin­vas­toin?

Ta­pa­sin muu­ta­ma viik­ko sit­ten ys­tä­vän, jon­ka seu­ras­sa tun­sin ole­va­ni lin­tu­mie­he­nä ta­sol­ta­ni vas­ta-al­ka­ja. Tämä Jou­ni ker­toi tun­nis­ta­van­sa joka ker­ta ke­väi­sel­lä lin­tu­aa­mu­kä­ve­lyl­lä noin 42 la­jia. Jos Jou­ni te­kee pari kol­me ret­keä eri­tyyp­pi­siin maas­toi­hin, voi tun­nis­tuk­sia tul­la yh­del­le päi­väl­le lä­hem­mäs sata! Ihai­len tuol­lais­ta! On­nek­si en ke­ren­nyt edes vih­ja­ta tie­tä­vä­ni lin­nuis­ta yh­tään mi­tään, oli­sin vain no­lan­nut it­se­ni. Oli­si­pa mu­ka­va pääs­tä kä­ve­le­mään Jou­nin kans­sa tou­ko­kui­seen leh­to­met­sään!

Toi­nen tun­te­ma­ni to­del­li­nen lin­tu­mies on Kal­le, joka nap­sii upei­ta ku­via ai­van ta­val­li­sis­ta lin­nuis­ta. Ihai­len mo­nien mui­den ta­voin hä­nen otok­si­aan Fa­ce­boo­kis­sa. Kyl­lä ovat hie­no­ja! Ku­ten se kuva, jos­sa si­ni­ti­ai­nen tuu­let­taa oi­ke­al­la sii­vel­lään tai se, jos­sa til­hi esit­te­lee upe­aa pyrs­tö­ään niin hie­nos­ti, et­tä sel­lais­ta en ole mis­sään muu­al­la näh­nyt! Kal­lel­la on var­mas­ti hy­vät vä­li­neet ku­ten ka­me­rat ja ob­jek­tii­vit, mut­ta voin vain ku­vi­tel­la, kuin­ka mon­ta ker­taa hän on läh­te­nyt aa­mu­su­muun en­nen au­rin­gon­nou­sua. Ka­me­ran lau­kaus­ten mää­rä on var­mas­ti kym­me­niä ker­to­ja on­nis­tu­nut­ta otos­ta koh­den.

En ole luon­non ih­mei­den asi­an­tun­ti­ja. Nau­tin sil­ti mel­kein lii­ku­tuk­seen as­ti kuun­nel­les­sa­ni ko­ti­kul­mil­la­ni Haik­ka­rin­nie­men lenk­ki­po­luil­la leh­to­met­sän ke­väis­tä soin­tia. Siel­lä ne lau­la­vat, sa­ta­kie­let ja pu­na­rin­nat, lau­lu­ras­taat ja peip­po­set, peu­ka­loi­set ja uu­ni­lin­nut. Siel­lä ne lau­la­vat; kut­su­vat ar­mas­taan ja vas­taa­vat kut­suun, ra­jaa­vat re­vii­ri­ään ja va­roit­ta­vat tun­kei­li­jois­ta. Siel­lä ne tou­hu­a­vat kii­rei­sen ja kiih­ke­än ke­väi­sen het­ken, hoi­ta­vat ke­säl­lä poi­ka­sen­sa ja läh­te­vät taas. Vuo­des­ta toi­seen, su­ku­pol­ves­ta toi­seen, ai­na vaan. Ja taas koh­ta – odo­tan sitä!

Jos sai­sin esit­tää Luo­jal­le muu­ta­mia lin­tu­ai­hei­sia ky­sy­myk­siä, oli­si vai­kea va­li­ta, mitä ky­syä. Tun­tuu ai­ka sel­väl­tä, et­tä jout­se­nel­le piti luo­da pit­kä kau­la ja vah­va nok­ka, kun sen ra­vin­to on jär­ven poh­jas­sa. Ja kot­kal­le tar­vit­tiin vie­lä vah­vem­pi nok­ka ja li­säk­si kyn­net, et­tä saa­liin pyy­dys­tä­mi­nen ja kul­jet­ta­mi­nen on­nis­tuu. Mon­ta muu­ta­kin mel­ko sel­vää ta­paus­ta on, kah­laa­jien pit­kät ja­lat ja niin edel­leen.

Oli­si mi­nul­la heti muu­ta­mia ky­sy­myk­siä. En­sik­si: kun loit puu­kii­pi­jän, sen piti tie­ten­kin saa­da te­rä­vät kyn­net, et­tä puun run­gos­ta saa hy­vän ot­teen ruo­kaa et­sies­sä. Mut­ta mik­si se kier­tää kii­ve­tes­sään puun run­koa, kun suo­raan­kin pää­si­si? Toi­nen asia, jo­hon en ole kek­si­nyt vas­taus­ta on tämä: mik­si kos­ki­ka­ran pi­tää har­ras­taa avan­tou­in­tia 30 as­teen pak­ka­ses­sa, kun ete­läm­pä­nä oli­si lau­hem­paa ja su­laa vet­tä enem­män. Oli­si­han siel­lä enem­män ra­vin­toa ja hel­pom­pi elää. Kol­man­nek­si eh­kä ky­syi­sin, et­tä mitä var­ten la­pin­tii­ran pi­tää len­tää vuo­des­sa 30 000 ki­lo­met­riä muut­to­mat­koil­la – käy­dä kään­ty­mäs­sä ete­läs­sä ja läh­teä taas poh­joi­seen pe­si­mään? Vie­lä ky­syi­sin mo­nia as­kar­rut­ta­van asi­an. Ni­mit­täin tuo käki; min­kä ta­kia sii­tä piti teh­dä pe­sän­ryös­tä­jä? Jo­kin tar­koi­tus­han sil­lä­kin on.

No, ei noi­hin tule vas­tauk­sia, mut­ta kyl­lä nii­tä ih­me­tel­lä kes­tää. Jo­bin kir­jas­sa ker­ro­taan, kuin­ka Her­ra pu­hui Jo­bil­le luo­mis­työn­sä ai­nut­laa­tui­suu­des­ta, se oli vä­ke­vää pu­het­ta tä­hän ta­paan: ”Si­nun­ko vii­sau­te­si nos­taa tai­vaal­le hau­kan, kun se le­vit­tää sii­pen­sä ete­lä­tuu­leen? Si­nun­ko käs­kys­tä­si kot­ka nou­see kor­keuk­siin ja ra­ken­taa pe­sän­sä ta­voit­ta­mat­to­miin? Kal­li­ol­la se asus­taa, viet­tää yön­sä siel­lä, kie­lek­keel­lä, jon­ne ei pää­syä ole. Siel­tä se tä­hys­tää syö­tä­vää, kau­kaa sen sil­mät ta­voit­ta­vat saa­liin.” (Job 39:26–29.)

Luo­jal­la on tar­koi­tuk­sen­sa. Jee­sus opet­ti lin­tu­jen avul­la luot­ta­mus­ta. ”Kat­so­kaa tai­vaan lin­tu­ja: ei­vät ne kyl­vä, ei­vät ne leik­kaa ei­vät­kä ko­koa va­ras­toon, ja sil­ti tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne ruok­kii ne. Ja olet­te­han te pal­jon enem­män ar­voi­sia kuin lin­nut!” (Matt. 6:26.)

Huo­men­na on uu­si päi­vä huo­li­neen ja iloi­neen. Ha­lu­ai­sin al­kaa ja päät­tää sen kii­tok­sel­la, lin­tu­jen lail­la!