Mikä olen minä, ih­mi­nen; mikä on mer­ki­tyk­se­ni ja teh­tä­vä­ni? Tätä ovat poh­ti­neet niin ku­nin­kaat (Psal­mis­sa kah­dek­san) kuin fi­lo­so­fit­kin. Eh­kä­pä tämä on kaik­kein yh­tei­sin ky­sy­mys koko ih­mis­kun­nal­le. Ko­e­tan täs­sä hah­mot­taa oman elä­mä­ni ko­ko­nai­suut­ta jol­la­kin ta­val­la. Tun­tuu sil­tä, et­tä mo­niin mer­ki­tyk­sel­li­siin asi­oi­hin si­säl­tyy myös elä­män tar­koi­tus. Ne tun­tu­vat siu­nauk­sel­ta.

En­sim­mäi­se­nä asi­a­na tu­lee mie­lee­ni avi­o­liit­to. Kos­ka se tu­lee en­sim­mäi­se­nä, niin se on var­mas­ti ajal­li­sis­ta asi­ois­ta mer­kit­tä­vin. Olen lu­van­nut, et­tä tah­don ol­la us­kol­li­nen ja ra­kas­taa vai­mo­a­ni niin vas­ta- kuin myö­tä­mä­es­sä­kin, ai­na kuo­le­maan as­ti. Tämä oli omas­sa mie­les­sä­ni sel­vää jo en­nen lu­paus­ta­kin, mut­ta nyt taak­se­päin kat­so­es­sa on sa­not­ta­va, et­tä sil­loi­nen al­le kak­si­kymp­pi­nen nuo­ru­kai­nen ei oli­si kes­tä­nyt tie­tää, mitä si­säl­töä lu­pauk­seen on tu­le­va. Sitä on tul­lut koh­ta kol­men­kym­me­nen­vii­den vuo­den ai­ka­na pal­jon! Vä­lil­lä on tar­vin­nut lu­pauk­sen mu­kai­ses­ti tah­toa, mut­ta enim­mäk­seen lu­pauk­sen pi­tä­mi­nen on ol­lut mie­lui­saa ja help­poa. Lu­pauk­sen pi­tä­mis­tä on hel­pot­ta­nut ko­vas­ti se, et­tä ai­na on ol­lut mah­dol­lis­ta so­pia rii­dat, ot­taa yh­tei­siä ta­voit­tei­ta ja aloit­taa alus­ta. Pal­jon on saa­nut an­taa ja pyy­tää an­teek­si.

Toi­nen elä­män tar­koi­tus joh­tuu edel­li­ses­tä. Sii­nä­kin mer­ki­tyk­sel­li­syys tun­tuu si­säl­ty­vän tar­koi­tuk­seen. Las­tem­me isä­nä olen il­mei­sen tär­keä ja eh­dot­to­mas­ti ai­nut­laa­tui­nen. Ja tär­keä, ai­nut­laa­tui­nen ja val­ta­van mer­ki­tyk­sel­li­nen teh­tä­vä se on­kin. Lap­si toi­sen­sa jäl­keen on syn­ty­nyt ja kas­va­nut! Olen saa­nut opet­taa heil­le en­sim­mäi­siä sa­no­ja ja tu­kea hei­tä en­sim­mäi­sil­lä as­ke­lil­la. Olen saa­nut vie­dä kou­luun ja ky­sel­lä ko­kei­ta var­ten. Olen saa­nut opet­taa luis­te­le­maan, vuo­le­maan ja te­ke­mään tu­let. Olen saa­nut pi­tää sy­lis­sä­ni ki­pe­ää ja kuu­meis­ta, pi­tää kä­des­tä kun om­mel­laan tik­ke­jä tai tä­hys­te­tään sai­raa­lan pöy­däl­lä. Olen saa­nut ol­la tuki ja tur­va hä­dän ja pe­lon het­kel­lä. Kun­nes heis­tä on tul­lut mel­kein kai­kes­sa ete­väm­piä kuin minä olen, ja he ovat muut­ta­neet pois. Pu­hal­ta­mi­nen on vaih­tu­nut pu­he­lui­hin, sy­lis­sä pi­tä­mi­nen kes­kus­te­lui­hin. Mur­ro­si­käis­ten vas­ta­huu­dot ovat vaih­tu­neet asi­oi­den ar­vi­oin­tiin yh­des­sä.

Kaik­kein isoim­pien ky­sy­mys­ten ää­rel­lä olen ol­lut sil­loin, kun olen koh­dan­nut lap­se­ni kär­si­myk­sen ja kuo­le­man. Kah­des­ti olen kan­ta­nut pien­tä val­kois­ta ark­kua sy­lis­sä­ni. Kah­des­ti olen käy­nyt hau­dan poh­jal­la las­ke­mas­sa pie­nen ar­kun sen poh­jal­le. Olen ky­sy­nyt, mikä oli tä­män lap­sen elä­män tar­koi­tus; mik­si hä­nen piti kas­vaa äi­tin­sä koh­dus­sa ja sit­ten kuol­la? Mik­si hä­nen piti kär­siä ja sit­ten kuol­la? Muu­ta vas­taus­ta mi­nul­la ei ole kuin se, et­tä hei­dän elä­män­sä on nyt täy­del­lis­tä, ja et­tä he kä­vi­vät pu­hut­te­le­mas­sa mei­tä van­hem­pia, si­sa­ruk­sia ja mo­nia lä­him­mäi­siä. On sii­nä tar­koi­tus­ta.

Elä­mä­ni tar­koi­tuk­sen seu­raa­va ulot­tu­vuus sel­vi­si vii­meis­tään sil­loin, kun van­hin lap­sen­lap­sem­me op­pi sa­no­maan ”vaa­ri” ja tuli kä­det ojen­net­tui­na sy­lii­ni. Nämä, jot­ka oli­vat en­nen sy­lis­sä­ni, tuo­vat nyt omia lap­si­aan sy­lii­ni, lai­nak­si. Vaa­rik­si so­lah­din eh­kä hel­pom­min kuin isäk­si, mut­ta sii­nä ole­mis­ta opet­te­len edel­leen. Vaa­ri­na edus­tan las­te­ni lap­sil­le pois me­ne­viä su­ku­pol­via, su­ku­ni his­to­ri­aa. Eh­kä voin ker­toa ja opet­taa heil­le jo­ta­kin sel­lais­ta, jon­ka he muis­ta­vat pit­kään ja joka kan­taa hei­tä. Toi­von niin.

Sit­ten on tie­ten­kin työ, jo­hon käy­tän ajas­ta­ni mel­ko ison osan. Koen suu­re­na siu­nauk­se­na sen, et­tä saan teh­dä työ­tä. Kun on jo­ta­kin an­net­ta­vaa työ­ka­ve­reil­le ja asi­ak­kail­le, niin sii­nä voi ko­kea on­nis­tu­mi­sen tun­tei­ta ja tär­keyt­tä. Myös eri­lai­sis­sa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan teh­tä­vis­sä olen saa­nut ko­kea, et­tä mi­nua tar­vi­taan. Näis­sä­kin teh­tä­vis­sä on mo­lem­pia ele­ment­te­jä – saan niis­tä it­sel­le­ni elä­män si­säl­töä ja mer­ki­tys­tä, mut­ta voin ol­la myös mui­ta var­ten. Sen koen ole­van elä­män tar­koi­tus­ta.

Edel­lä poh­ti­ma­ni elä­män si­säl­löt Ju­ma­la aset­ti ih­mi­sen osak­si jo ai­ko­jen alus­sa. Puo­li­son ih­mi­nen sai jo pa­ra­tii­sis­sa käys­ken­nel­les­sään. Työn ja las­ten syn­nyt­tä­mi­sen ih­mi­nen sai teh­tä­väk­seen syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­keen. Teh­tä­vät an­net­tu­aan Ju­ma­la sul­ki pa­ra­tii­sin por­tit hei­dän sel­kän­sä ta­ka­na. Muis­tat­te­han? Nii­hin ai­koi­hin Ju­ma­la aset­ti ih­mi­sen täyt­tä­mään jäl­ke­läi­sil­lään maan sekä vil­jel­mään ja var­je­le­maan sitä. Sii­nä tuli ih­mi­sen elä­mään sekä si­säl­töä et­tä tar­koi­tus­ta, jos­ta mi­nä­kin olen saa­nut osa­ni.

Kris­ti­tyn ih­mi­sen elä­män yk­si tar­koi­tus on ker­toa hy­väs­tä Ju­ma­las­ta lä­him­mäi­sil­leen. Lut­he­rin mu­kaan eri­tyi­ses­ti isän teh­tä­vä on an­taa kris­til­lis­tä kas­va­tus­ta omil­le lap­sil­leen. Tä­män teh­tä­vän hoi­ta­mi­nen on yl­lät­tä­vän vai­ke­aa. Sy­liin mah­tu­vil­le pik­ku­lap­sil­le on kyl­lä help­poa lu­kea ku­va­raa­mat­tua ja ker­toa en­ke­leis­tä ja Jee­suk­ses­ta. Mut­ta mis­tä se joh­tuu, et­tä kun lap­sen mur­ro­si­kä al­kaa, niin isän sa­nat lop­pu­vat, vii­sau­den ti­lal­le tu­lee tyh­mä ja ar­ka olo, ja suu sul­keu­tuu? Sik­si on­kin niin val­ta­van suu­ri asia, et­tä yh­tei­set py­hä­kou­lut ja raa­mat­tu­luo­kat ovat ol­leet tu­ke­mas­sa mi­nun­kin kas­va­tus­työ­tä­ni.

Olen saa­nut hoi­taa kris­ti­tyn van­hem­man ope­tus­teh­tä­vää vie­mäl­lä per­het­tä­ni seu­roi­hin. Mo­nes­ti mi­nul­le it­sel­le­ni on ol­lut tär­ke­ää pääs­tä kuu­le­maan Ju­ma­lan sa­naa. On läh­det­ty po­ru­kal­la. Jos olen it­se ol­lut hi­das läh­te­mään, niin vai­mo­ni on pu­ke­nut lap­set ja har­jan­nut hiuk­sen­sa, ja mi­nä­kin olen läh­te­nyt. Jos­kus on käy­nyt niin­kin, et­tä lap­set ovat muis­tut­ta­neet, et­tä tä­nään läh­de­tään seu­roi­hin. Ja niin me olem­me läh­te­neet ai­na, kun se on ol­lut mah­dol­lis­ta.

Ker­ran yk­si fa­ri­seus ky­syi Jee­suk­sel­ta, mikä on lain suu­rin käs­ky? Ajat­te­len, et­tä ky­sy­myk­ses­sä ta­voi­tel­tiin vas­taus­ta elä­män tar­koi­tuk­seen. Ai­na­kin Jee­suk­sen vas­tauk­seen se si­säl­tyy. Hän­hän vas­ta­si, et­tä kaik­kein suu­rin käs­ky on ra­kas­taa Ju­ma­laa yli kai­ken, ja toi­nen, yh­tä tär­keä, on ra­kas­taa lä­him­mäis­tään niin kuin it­se­ään. Ei­kö täs­sä to­teu­du Ju­ma­lan an­ta­ma elä­män tar­koi­tus? Se, joka ra­kas­taa Ju­ma­laa, ja löy­tää täs­sä elä­mäs­sä hä­nen val­ta­kun­taan­sa, pää­see tai­vaa­seen. Ja ei­kö Jee­suk­sen sa­nois­sa to­teu­du myös elä­män mer­ki­tyk­sel­li­syys ih­mi­sel­le it­sel­leen; lä­him­mäis­tä pal­ve­le­mal­la ja ra­kas­ta­mal­la elä­mä on hy­vää ja ar­vo­kas­ta.

Ih­mi­sen elä­mä on hau­ras. Jo­kai­nen as­kel tai hen­käys voi ol­la vii­mei­nen, jon­ka jäl­keen ih­mi­nen on vain muis­to mui­den ih­mis­ten jou­kos­sa. Kun ih­mi­sen sie­lu on ir­ron­nut ruu­miis­ta, ta­pah­tuu kään­teen te­ke­vä het­ki. Pelk­kää elä­män nau­tin­toa et­si­nyt jät­tää taak­seen ajal­li­sen ilon ja jou­tuu ikui­ses­ti eroon Ju­ma­las­ta. Sil­le, joka jak­soi us­koa ja toi­voa, to­teu­tu­vat hy­vät lu­pauk­set. Us­ko muut­tuu nä­ke­mi­sek­si, ja toi­vo ian­kaik­ki­sek­si nau­tin­nok­si.