Markku Kamula
Jos elämä tulostuisi matoksi, perheemme kuluneen vuoden kudelmaan olisi tullut paljon iloisia ja lämpöisiä raitoja ja vähän tummaakin sävyä.
Viime vuoden lyhimpinä päivinä, kynttilöiden ja jouluvalojen tuikkeessa, saimme perheen WhatsApp-ryhmään kuvan, joka kertoi kaiken oleellisen. Kaksi kättä toisistaan kiinni pitäen, molempien nimettömissä kultaiset sormukset! Onnelliset nuoret, rohkeasti ja luottavaisesti eteenpäin katsoen, olivat päättäneet solmia avioliiton! He julkaisivat aikomuksensa kihlautumalla.
Kihlajaisia pääsimme viettämään voimassa olleiden kokoontumisrajoitusten lakattua kevättalvella. Onnen määrä vain lisääntyi, kun kihlajaisia tulikin tuplasti! Myös toinen seurusteleva nuoremme ilmoitti aikeistaan avioitua! Niinpä kihlajaisia vietettiin sekä helmikuussa että huhtikuussa. Mattoon kudottiin keltaista ja punaista vuoron perään auringon kieriessä taivaalla yhä ylemmäs! Vain pitkän perjantain musta hetki oli välissä, mutta sekin murtui nopeasti pääsiäisen riemuun.
Lumien sulamisen aikoihin iloittiin tulevista häistä. Yksi mukava asia meille oli tässä vaiheessa sulhasen vanhempiin ja perheeseen tutustuminen. Kevään edetessä saimme osallistua usean viikon ajan juhlien suunnitteluun, odotimme niitä kaikki. Kotijoukoille jäi ihan mukavasti järjestelytehtäviä, jotka huipentuivat häitä edeltävään iltaan. Itse keittelin jälkiruokakiisseliä ja kinuskikuorrutetta ja seurailin samalla talkooväen iloista hyörinää. Isolla porukalla saa nopeasti ja paljon aikaiseksi! Varsinainen juhlapäivä oli juuri niin mukava kuin olla voi. Kaunis sää, juhlava kirkko, juhlivien sukujen yhteiskuvat, vihkiminen, juhla-ateria, seurapuhe, sukulaisten ja ystävien lempeät muistelut, kauniit musiikkiesitykset, juhlakahvit – näillä saattelimme rakkaat nuoremme yhteiselle taipaleelle. Ja taas iltayöstä siivoilimme paikat kuntoon. Vaikka jalkoja jo painoi, mieli oli keveä vielä monena päivänä. Arvaatte kyllä, mitä värejä tästä jäi!
Seuraavaa maton pätkää oli kudottu kolme vuotta. Ennen iloisinta huipennusta siihen oli kertynyt harmaita väsyaamuja, sinisiä oivallusrantuja, valkoisia tyhjiä hetkiä, mustanpuhuvia hylsykaistaleita ja muutama kiitettävän keltainen. Ja niin tehosekoittimet ja vatkaimet aloittivat jälleen yhteislaulunsa! Listoja laadittiin, kutsuja laitettiin ja erityisruokavalioita kyseltiin – ja kaikki saatiin valmiiksi juhlaa varten. Parhaat päällä matkasimme Lahden suurhalliin suuren joukon jatkona. Rehtori piti jämerän puheen, stipendit jaettiin parhaille ja valkoisen lakin sai jokainen siihen oikeutettu. Lakituksen jälkeen juhlinta ei kuitenkaan jatkunut meillä, vaan nuoren ylioppilaan seurustelukaverin kotona! Saimme taas tutustua ihaniin uusiin ihmisiin! Vasta seuraavana päivänä oli meidän vuoromme tarjota juhlakahvit heille ja muille kutsutuille. Omat sisarukset perheineen, kummit ja lähimmät ystävät toivat kotiimme lämpöä ja yhteisyyttä. Turvallista matkaa elämän seuraavalle taipaleelle! Tähän tuli vihreää raitaa kertomaan luottamuksesta tulevaan sekä punaista rakkaudesta!
Keskikesän lähestyessä unelma Suviseuroihin lähtemisestä alkoi muuttua käytännön toimiksi. Yksi jännäämisen paikka oli siinä, syntyykö perhekuntamme seuraava vauva ennen vai jälkeen juhannuksen? Pääseekö hän Suviseuroihin? Vauva syntyi juuri juhannuksena, hän voi hyvin ja perhekin voi hyvin. Siitä huolimatta vanhempien päätös kuulosti selvältä – Suvikset jäävät tällä kertaa väliin, ehkä iskä käy päiväseltään isojen siskojen kanssa. Uskalsin epäillä vaimolleni ääneen, että katsotaanpa miten käy – tuo mies ei ole jättänyt Suviseuroja koskaan väliin. Ja niinhän se meni, että pääsimme sylittelemään pikkuista heidän asuntovaunulleen ja koko perhe pärjäsi seuroissa aivan mainiosti useamman päivän. Näistä päivistä jäi muistoihin seesteisiä vaaleansinisiä, vaaleanpunaisia ja lempeän persikkaisia sävyjä!
Sydänkesän päivinä seurasimme juhlissamme Jeesuksen kasteopetusta. Ensin saattelimme nuoremme rippikouluun – kahdeksas kerta meidän perheessämme. Mukaan oli pakattu arkitarpeiden lisäksi valkoinen paita ja musta hame. Reipas leiriläinen jäi ystävien keskelle, ja ystävien keskellä hänet näimme viikon jälkeen lauantaina kirkossa. Lasta oli pyydetty kasvattaa rukouksin ja evankeliumin siunauksen alla, ja nyt hän tunnusti julkisesti uskonsa ja osallistui ensimmäistä kertaa itsenäisesti ehtoolliselle. Iltapäivällä nuoremme kummit ja muut läheiset kokoontuivat kotiimme. Juhlahetki!
Seuraavana aamuna sukujen juhla jatkui. Juhannuksena syntynyt pienokainen sai ylleen pitkän valkoisen mekon ja ympärilleen kaikki häntä kantavat kädet. Isä ja äiti, isot siskot, isovanhemmat, tätejä ja kummeja – kaikki me rukoilimme ja siunasimme häntä. Ja lapsen isän äidin isä kastoi hänet Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kristuksen lahjoittama valkoinen puhtaus ja kukkien vaaleanpunaiset terälehdet ovat muistoissamme!
Syksyn ensimmäisten merkkien saapuessa sain tavata rakkaan ja hauraaksi hapertuneen vanhuksen, oman äitini. Halasimme lujasti ja siunasimme toisiamme. Kirkkaalla äänellä hän sanoi, että jos ei täällä tavata, niin tavataan taivaassa. Tapaaminen jäi viimeiseksi. Viiden päivän kuluttua tulivat enkelit ja noutivat hänen sielunsa.
Suurella joukolla saattelimme rakkaamme kotikirkkoon siunattavaksi, sitten laskimme hänet viimeiselle leposijalle ja peitimme haudan. Siellä heidän ruumiinsa ovat vierekkäin, isän ja äidin, odottamassa Jeesuksen toista tulemista ja ylösnousemuksen aamua.
Yksi kudelma tuli valmiiksi, muistoista tehty, vähitellen haalistuva. Omani on vielä kesken. Kaipauksen musta, ohut raita erottuu uskon, toivon ja rakkauden raitojen vierellä.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys