Mark­ku Ka­mu­la

Jos elä­mä tu­los­tui­si ma­tok­si, per­heem­me ku­lu­neen vuo­den ku­del­maan oli­si tul­lut pal­jon iloi­sia ja läm­pöi­siä rai­to­ja ja vä­hän tum­maa­kin sä­vyä.

Vii­me vuo­den ly­him­pi­nä päi­vi­nä, kynt­ti­löi­den ja jou­lu­va­lo­jen tuik­kees­sa, saim­me per­heen What­sApp-ryh­mään ku­van, joka ker­toi kai­ken oleel­li­sen. Kak­si kät­tä toi­sis­taan kiin­ni pi­tä­en, mo­lem­pien ni­met­tö­mis­sä kul­tai­set sor­muk­set! On­nel­li­set nuo­ret, roh­ke­as­ti ja luot­ta­vai­ses­ti eteen­päin kat­so­en, oli­vat päät­tä­neet sol­mia avi­o­lii­ton! He jul­kai­si­vat ai­ko­muk­sen­sa kih­lau­tu­mal­la.

Kih­la­jai­sia pää­sim­me viet­tä­mään voi­mas­sa ol­lei­den ko­koon­tu­mis­ra­joi­tus­ten la­kat­tua ke­vät­tal­vel­la. On­nen mää­rä vain li­sään­tyi, kun kih­la­jai­sia tu­li­kin tup­las­ti! Myös toi­nen seu­rus­te­le­va nuo­rem­me il­moit­ti ai­keis­taan avi­oi­tua! Niin­pä kih­la­jai­sia vie­tet­tiin sekä hel­mi­kuus­sa et­tä huh­ti­kuus­sa. Mat­toon ku­dot­tiin kel­tais­ta ja pu­nais­ta vuo­ron pe­rään au­rin­gon kie­ries­sä tai­vaal­la yhä ylem­mäs! Vain pit­kän per­jan­tain mus­ta het­ki oli vä­lis­sä, mut­ta se­kin mur­tui no­pe­as­ti pää­si­äi­sen rie­muun.

Lu­mien su­la­mi­sen ai­koi­hin iloit­tiin tu­le­vis­ta häis­tä. Yk­si mu­ka­va asia meil­le oli täs­sä vai­hees­sa sul­ha­sen van­hem­piin ja per­hee­seen tu­tus­tu­mi­nen. Ke­vään ede­tes­sä saim­me osal­lis­tua use­an vii­kon ajan juh­lien suun­nit­te­luun, odo­tim­me nii­tä kaik­ki. Ko­ti­jou­koil­le jäi ihan mu­ka­vas­ti jär­jes­te­ly­teh­tä­viä, jot­ka hui­pen­tui­vat häi­tä edel­tä­vään il­taan. It­se keit­te­lin jäl­ki­ruo­ka­kiis­se­liä ja ki­nus­ki­kuor­ru­tet­ta ja seu­rai­lin sa­mal­la tal­koo­vä­en ilois­ta hyö­ri­nää. Isol­la po­ru­kal­la saa no­pe­as­ti ja pal­jon ai­kai­sek­si! Var­si­nai­nen juh­la­päi­vä oli juu­ri niin mu­ka­va kuin ol­la voi. Kau­nis sää, juh­la­va kirk­ko, juh­li­vien su­ku­jen yh­teis­ku­vat, vih­ki­mi­nen, juh­la-ate­ria, seu­ra­pu­he, su­ku­lais­ten ja ys­tä­vien lem­pe­ät muis­te­lut, kau­niit mu­siik­kie­si­tyk­set, juh­la­kah­vit – näil­lä saat­te­lim­me rak­kaat nuo­rem­me yh­tei­sel­le tai­pa­leel­le. Ja taas il­ta­yös­tä sii­voi­lim­me pai­kat kun­toon. Vaik­ka jal­ko­ja jo pai­noi, mie­li oli ke­veä vie­lä mo­ne­na päi­vä­nä. Ar­vaat­te kyl­lä, mitä vä­re­jä täs­tä jäi!

Seu­raa­vaa ma­ton pät­kää oli ku­dot­tu kol­me vuot­ta. En­nen iloi­sin­ta hui­pen­nus­ta sii­hen oli ker­ty­nyt har­mai­ta vä­sy­aa­mu­ja, si­ni­siä oi­val­lus­ran­tu­ja, val­koi­sia tyh­jiä het­kiä, mus­tan­pu­hu­via hyl­sy­kais­ta­lei­ta ja muu­ta­ma kii­tet­tä­vän kel­tai­nen. Ja niin te­ho­se­koit­ti­met ja vat­kai­met aloit­ti­vat jäl­leen yh­teis­lau­lun­sa! Lis­to­ja laa­dit­tiin, kut­su­ja lai­tet­tiin ja eri­tyis­ruo­ka­va­li­oi­ta ky­sel­tiin – ja kaik­ki saa­tiin val­miik­si juh­laa var­ten. Par­haat pääl­lä mat­ka­sim­me Lah­den suur­hal­liin suu­ren jou­kon jat­ko­na. Reh­to­ri piti jä­me­rän pu­heen, sti­pen­dit ja­et­tiin par­hail­le ja val­koi­sen la­kin sai jo­kai­nen sii­hen oi­keu­tet­tu. La­ki­tuk­sen jäl­keen juh­lin­ta ei kui­ten­kaan jat­ku­nut meil­lä, vaan nuo­ren yli­op­pi­laan seu­rus­te­lu­ka­ve­rin ko­to­na! Saim­me taas tu­tus­tua iha­niin uu­siin ih­mi­siin! Vas­ta seu­raa­va­na päi­vä­nä oli mei­dän vuo­rom­me tar­jo­ta juh­la­kah­vit heil­le ja muil­le kut­su­tuil­le. Omat si­sa­ruk­set per­hei­neen, kum­mit ja lä­him­mät ys­tä­vät toi­vat ko­tiim­me läm­pöä ja yh­tei­syyt­tä. Tur­val­lis­ta mat­kaa elä­män seu­raa­val­le tai­pa­leel­le! Tä­hän tuli vih­re­ää rai­taa ker­to­maan luot­ta­muk­ses­ta tu­le­vaan sekä pu­nais­ta rak­kau­des­ta!

Kes­ki­ke­sän lä­hes­ty­es­sä unel­ma Su­vi­seu­roi­hin läh­te­mi­ses­tä al­koi muut­tua käy­tän­nön toi­mik­si. Yk­si jän­nää­mi­sen paik­ka oli sii­nä, syn­tyy­kö per­he­kun­tam­me seu­raa­va vau­va en­nen vai jäl­keen ju­han­nuk­sen? Pää­see­kö hän Su­vi­seu­roi­hin? Vau­va syn­tyi juu­ri ju­han­nuk­se­na, hän voi hy­vin ja per­he­kin voi hy­vin. Sii­tä huo­li­mat­ta van­hem­pien pää­tös kuu­los­ti sel­väl­tä – Su­vik­set jää­vät täl­lä ker­taa vä­liin, eh­kä is­kä käy päi­vä­sel­tään iso­jen sis­ko­jen kans­sa. Us­kal­sin epäil­lä vai­mol­le­ni ää­neen, et­tä kat­so­taan­pa mi­ten käy – tuo mies ei ole jät­tä­nyt Su­vi­seu­ro­ja kos­kaan vä­liin. Ja niin­hän se meni, et­tä pää­sim­me sy­lit­te­le­mään pik­kuis­ta hei­dän asun­to­vau­nul­leen ja koko per­he pär­jä­si seu­rois­sa ai­van mai­ni­os­ti use­am­man päi­vän. Näis­tä päi­vis­tä jäi muis­toi­hin sees­tei­siä vaa­le­an­si­ni­siä, vaa­le­an­pu­nai­sia ja lem­pe­än per­sik­kai­sia sä­vy­jä!

Sy­dän­ke­sän päi­vi­nä seu­ra­sim­me juh­lis­sam­me Jee­suk­sen kas­te­o­pe­tus­ta. En­sin saat­te­lim­me nuo­rem­me rip­pi­kou­luun – kah­dek­sas ker­ta mei­dän per­hees­säm­me. Mu­kaan oli pa­kat­tu ar­ki­tar­pei­den li­säk­si val­koi­nen pai­ta ja mus­ta hame. Rei­pas lei­ri­läi­nen jäi ys­tä­vien kes­kel­le, ja ys­tä­vien kes­kel­lä hä­net näim­me vii­kon jäl­keen lau­an­tai­na kir­kos­sa. Las­ta oli pyy­det­ty kas­vat­taa ru­kouk­sin ja evan­ke­liu­min siu­nauk­sen al­la, ja nyt hän tun­nus­ti jul­ki­ses­ti us­kon­sa ja osal­lis­tui en­sim­mäis­tä ker­taa it­se­näi­ses­ti eh­tool­li­sel­le. Il­ta­päi­väl­lä nuo­rem­me kum­mit ja muut lä­hei­set ko­koon­tui­vat ko­tiim­me. Juh­la­het­ki!

Seu­raa­va­na aa­mu­na su­ku­jen juh­la jat­kui. Ju­han­nuk­se­na syn­ty­nyt pie­no­kai­nen sai yl­leen pit­kän val­koi­sen me­kon ja ym­pä­ril­leen kaik­ki hän­tä kan­ta­vat kä­det. Isä ja äi­ti, isot sis­kot, iso­van­hem­mat, tä­te­jä ja kum­me­ja – kaik­ki me ru­koi­lim­me ja siu­na­sim­me hän­tä. Ja lap­sen isän äi­din isä kas­toi hä­net Isän ja Po­jan ja Py­hän Hen­gen ni­meen. Kris­tuk­sen lah­joit­ta­ma val­koi­nen puh­taus ja kuk­kien vaa­le­an­pu­nai­set te­rä­leh­det ovat muis­tois­sam­me!

Syk­syn en­sim­mäis­ten merk­kien saa­pu­es­sa sain ta­va­ta rak­kaan ja hau­raak­si ha­per­tu­neen van­huk­sen, oman äi­ti­ni. Ha­la­sim­me lu­jas­ti ja siu­na­sim­me toi­si­am­me. Kirk­kaal­la ää­nel­lä hän sa­noi, et­tä jos ei tääl­lä ta­va­ta, niin ta­va­taan tai­vaas­sa. Ta­paa­mi­nen jäi vii­mei­sek­si. Vii­den päi­vän ku­lut­tua tu­li­vat en­ke­lit ja nou­ti­vat hä­nen sie­lun­sa.

Suu­rel­la jou­kol­la saat­te­lim­me rak­kaam­me ko­ti­kirk­koon siu­nat­ta­vak­si, sit­ten las­kim­me hä­net vii­mei­sel­le le­po­si­jal­le ja pei­tim­me hau­dan. Siel­lä hei­dän ruu­miin­sa ovat vie­rek­käin, isän ja äi­din, odot­ta­mas­sa Jee­suk­sen tois­ta tu­le­mis­ta ja ylös­nou­se­muk­sen aa­mua.

Yk­si ku­del­ma tuli val­miik­si, muis­tois­ta teh­ty, vä­hi­tel­len haa­lis­tu­va. Oma­ni on vie­lä kes­ken. Kai­pauk­sen mus­ta, ohut rai­ta erot­tuu us­kon, toi­von ja rak­kau­den rai­to­jen vie­rel­lä.