Markku Kamula
Joulukuun 23. päivä meillä on tapana pystyttää joulukuusi olohuoneeseen, lapset koristelevat sen ja minä laitan kynttilät. Olen käynyt ostamassa salaa ruusuja, ne ilmestyvät jossain vaiheessa olohuoneen pöydälle niin, että vaimoni Suvi saa huomata ne yllättäen. Kynttilät valaisevat huoneen. Kuuntelemme Kolmen kuninkaan marssia levyltä, laulamme sitä itsekin. Tavoitteena on saavuttaa rauhallinen ja juhlava tunnelma, mutta tosiasiassa yleinen hälinä melske täyttävät talon.
Joka vuosi tässä kohden katson taaksepäin, kerron lapsille mitä tapahtui, muistelemme Suvin kanssa yhdessä. Tällä kertaa kiintopiste on 33 vuoden takana.
Kesäkuussa 1989 lähdin miesten kouluun, sitähän armeija silloin oli. Maailma oli rauhaton. Ydinsodan pelko oli ollut kauan läsnä, Euroopassa oli monenlaista liikehdintää ahtaalla olleiden kansojen vapauden kaipuussa. Koko kevään kaukaa idästä oli kuulunut uutisia Taivaallisen Rauhan aukiolta, kun uudistuksia ja vapautta janoavat ihmiset kokoontuivat sinne esittämään vaatimuksiaan. Useimmille nuorille miehille oli selvää, että armeijaan mennään oman isänmaan rauhan takaamiseksi.
Ensimmäiset alokasviikot vahvistivat sotilaallisuuteni lisäksi toistakin asiaa. Kun tulin ensimmäiselle viikonloppulomalle, otin tämän asian iltateehetken puheenaiheeksi. Keskiyön hämärässä, tutussa kotikeittiössä, istuimme Suvin kanssa vieretysten. Esitin hänelle asiani: olen tuolla Sodankylässä tullut varmaksi siitä, että haluan elää elämäni sinun kanssasi, enkä näe syytä lykätä naimisiin menoa. Suvin vastaus oli täydellisesti samanlainen; hänkin oli noina viikkoina tullut samaan tulokseen. Siitä alkoivat monivuotisen seurustelun jälkeen meidän salaiset häävalmistelumme.
Sovimme alustavasti kihlautumisen loppusyksylle. Laskeskelin, että jos käytän minimaalisen vähän rahaa kahviin ja munkkeihin, saan säästettyä päivärahoista sen verran, että saamme hankittua kihlasormukset. Ohjelma laitettiin täytäntöön heti. Keskityin iltavapailla kuntoiluun – kävin muun muassa uintikoulussa erään kokelaan opissa ilman sanottavia tuloksia – ja kävin ruokalassa ilmaisilla iltapaloilla. Säästin suurimman osan päivärahoista, ja kassaan alkoi karttua markka toisensa jälkeen.
Lokakuussa totesimme, että rahaa on nyt satoja markkoja, joten suunnitelman toinen vaihe laitettiin täytäntöön. Lainasin veljeltäni autoa, ja ajoimme syyskuun viimeisenä lauantaina Ouluun. Pekurin kultakaupassa valitsimme kapeimmat mahdolliset kultaiset kihlasormukset, niihin rahat juuri ja juuri riittivät. Kihlalahjaksi saimme vieraskirjan.
Kahden viikon kuluttua minulla oli seuraava viikonloppuvapaa. Heräsin sunnuntaina aikaisin ja ajoin kirkonkylälle, morsian odotti minua sovitusti. Ja niin tapahtui, että pujotin kihlasormuksen hänen nimettömäänsä Pyhännän seurakunnan kirkkoherran työhuoneessa! Miksi siellä, on toisen tarinan aihe. Joka tapauksessa uutinen kihlauksestamme levisi kulovalkean tavoin lokakuisessa Suomessa, ja jo iltapäivällä vietimme kihlajaisia suuren sukulaisten ja ystävien joukon kanssa!
Kihlapäivän illan päätteeksi kerroimme avioitumisaikataulumme tuleville appivanhemmilleni. Aikataulu määriteltiin niin, että meidät vihitään heti, kun kalenterissa on tilaa. Pienen seurakunnan kirkkoherran viikot olivat tuohon aikaan tupaten täynnä, ja ensimmäinen ja ainut vapaapäivä löytyi jouluaaton aatolta.
Säästökuuri jatkui. Seuraava tavoite oli säästää pukua varten. Morsian ompeli omansa itse, mutta minulla ei ollut armeijassa siihen aikaa, enkä ehkä olisi osannutkaan.
Rahan säästämisen ohessa aloin kerätä vapaita joulun jälkeiselle ajalle. Ensin säästin kaikki henkilökohtaiset vapaat. Sitten tuli jakoon neljä kuntoisuuslomaa: komppanian kilpailumuotoinen pikamarssi, varusteena maastopuku, kumisaappaat ja rynnäkkökivääri; matka 15 kilometriä ja puolivälissä kymmenen laukausta makuulta 150 metrin matkalta tauluun. Marssin nopein saisi kaksi lomapäivää ja tarkin ampuja kaksi. Päätin, että ne juoksusta tulevat lomat ovat minun! En ollut siihen mennessä milloinkaan juossut niin pitkää matkaa, mutta motivaatio ja asenne olivat kunnossa. Voitin seuraavaksi tulleen pojan noin puolen tunnin marginaalilla. Tuon jälkeen en ole nähnyt tarpeelliseksi juosta kovin pitkiä matkoja.
Marraskuun lopulla suuntasimme taas Ouluun, ja yhteiset varamme riittivät kaupungin edullisimpaan mustan pukuun, joka roikkui Seppälän vaatekaupan vaatepuussa, sekä morsiamen vihkisormukseen. Häälahjaksi Pekuri antoi hienon kahviastiaston ja jätti nimensä pysyvästi mieleemme.
Vietin viikon ennen häitä Rovajärven ampumaleirillä. Onnellisen odotuksen tunnetta himmensi eksyminen tunturissa, mutta siitäkin selvisin. Torstaina palasimme kasarmille Sodankylään, vaihdoimme varusteet ja kävimme saunassa. Perjantaina iltapäivällä bussit lähtivät kohti etelää, ja olin jo ennen puolta yötä täyttämässä anoppimuorin kanssa täytekakkuja. Kakkuja oli kahdenlaisia: kerma–lakkatäytteisiä ja kerma–vadelmatäytteisiä.
Kaikki oli valmista ajallaan ja juhlaväki oli kirkossa. Oli aika nousta kirkon portaat ylös. Pahaksi onneksi astuin morsiamen yllä olevan maata viistävän helmatyllin päälle – sen, jota hän oli käsin ommellut viikkoja – ja se repesi. Onneksi kirkon eteisessä oli ripeäotteinen lääkäriystävämme, joka repäisi riekaleet siistimmäksi. Ovet avautuivat, ja astuimme urkujen pauhatessa alttarille. Siinä me kaksi tyhjätaskuista nuorta lupasimme rakastaa toisiamme uskollisesti myötä- ja vastoinkäymisissä aina kuolemaan asti. Tuntui että usko, toivo ja rakkaus olivat tulleet todeksi!
Meidän onnemme oli kuin linnunpesässä, vaikka seuraavana yönä Romaniasta kuului uutinen diktaattorin vallan väkivaltaisesta kukistamisesta. Se pysäytti ja tuntui pelottavalta. Kauheiden uutisten keskellä oli turvallista kuulla enkelin ilmoitusta paimenille: "'Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.' Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” (Luuk. 2:10–14.)
Taas tänä vuonna yllätän vaimoni, kun laitan salaa ostamani ruusut olohuoneen pöydälle jouluaaton aattona. Lapset koristelevat kuusen, minä laitan kynttilät. Touhu ja hälinä täyttävät talon, joululaulut täyttävät hiljaisemmat hetket. Maailmaan on noussut uusia pelon muureja, mutta joulun sanoma läpäisee ne voimallaan.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys