Mark­ku Ka­mu­la

Jou­lu­kuun 23. päi­vä meil­lä on ta­pa­na pys­tyt­tää jou­lu­kuu­si olo­huo­nee­seen, lap­set ko­ris­te­le­vat sen ja minä lai­tan kynt­ti­lät. Olen käy­nyt os­ta­mas­sa sa­laa ruu­su­ja, ne il­mes­ty­vät jos­sain vai­hees­sa olo­huo­neen pöy­däl­le niin, et­tä vai­mo­ni Suvi saa huo­ma­ta ne yl­lät­tä­en. Kynt­ti­lät va­lai­se­vat huo­neen. Kuun­te­lem­me Kol­men ku­nin­kaan mars­sia le­vyl­tä, lau­lam­me sitä it­se­kin. Ta­voit­tee­na on saa­vut­taa rau­hal­li­nen ja juh­la­va tun­nel­ma, mut­ta to­si­a­si­as­sa ylei­nen hä­li­nä mels­ke täyt­tä­vät ta­lon.

Joka vuo­si täs­sä koh­den kat­son taak­se­päin, ker­ron lap­sil­le mitä ta­pah­tui, muis­te­lem­me Su­vin kans­sa yh­des­sä. Täl­lä ker­taa kiin­to­pis­te on 33 vuo­den ta­ka­na.

Ke­sä­kuus­sa 1989 läh­din mies­ten kou­luun, si­tä­hän ar­mei­ja sil­loin oli. Maa­il­ma oli rau­ha­ton. Ydin­so­dan pel­ko oli ol­lut kau­an läs­nä, Eu­roo­pas­sa oli mo­nen­lais­ta lii­keh­din­tää ah­taal­la ol­lei­den kan­so­jen va­pau­den kai­puus­sa. Koko ke­vään kau­kaa idäs­tä oli kuu­lu­nut uu­ti­sia Tai­vaal­li­sen Rau­han au­ki­ol­ta, kun uu­dis­tuk­sia ja va­paut­ta ja­no­a­vat ih­mi­set ko­koon­tui­vat sin­ne esit­tä­mään vaa­ti­muk­si­aan. Useim­mil­le nuo­ril­le mie­hil­le oli sel­vää, et­tä ar­mei­jaan men­nään oman isän­maan rau­han ta­kaa­mi­sek­si.

En­sim­mäi­set alo­kas­vii­kot vah­vis­ti­vat so­ti­laal­li­suu­te­ni li­säk­si tois­ta­kin asi­aa. Kun tu­lin en­sim­mäi­sel­le vii­kon­lop­pu­lo­mal­le, otin tä­män asi­an il­ta­tee­het­ken pu­hee­nai­heek­si. Kes­kiy­ön hä­mä­räs­sä, tu­tus­sa ko­ti­keit­ti­ös­sä, is­tuim­me Su­vin kans­sa vie­re­tys­ten. Esi­tin hä­nel­le asi­a­ni: olen tuol­la So­dan­ky­läs­sä tul­lut var­mak­si sii­tä, et­tä ha­lu­an elää elä­mä­ni si­nun kans­sa­si, en­kä näe syy­tä ly­kä­tä nai­mi­siin me­noa. Su­vin vas­taus oli täy­del­li­ses­ti sa­man­lai­nen; hän­kin oli noi­na viik­koi­na tul­lut sa­maan tu­lok­seen. Sii­tä al­koi­vat mo­ni­vuo­ti­sen seu­rus­te­lun jäl­keen mei­dän sa­lai­set hää­val­mis­te­lum­me.

So­vim­me alus­ta­vas­ti kih­lau­tu­mi­sen lop­pu­syk­syl­le. Las­kes­ke­lin, et­tä jos käy­tän mi­ni­maa­li­sen vä­hän ra­haa kah­viin ja munk­kei­hin, saan sääs­tet­tyä päi­vä­ra­hois­ta sen ver­ran, et­tä saam­me han­kit­tua kih­la­sor­muk­set. Oh­jel­ma lai­tet­tiin täy­tän­töön heti. Kes­ki­tyin il­ta­va­pail­la kun­toi­luun – kä­vin muun mu­as­sa uin­ti­kou­lus­sa erään ko­ke­laan opis­sa il­man sa­not­ta­via tu­lok­sia – ja kä­vin ruo­ka­las­sa il­mai­sil­la il­ta­pa­loil­la. Sääs­tin suu­rim­man osan päi­vä­ra­hois­ta, ja kas­saan al­koi kart­tua mark­ka toi­sen­sa jäl­keen.

Lo­ka­kuus­sa to­te­sim­me, et­tä ra­haa on nyt sa­to­ja mark­ko­ja, jo­ten suun­ni­tel­man toi­nen vai­he lai­tet­tiin täy­tän­töön. Lai­na­sin vel­jel­tä­ni au­toa, ja ajoim­me syys­kuun vii­mei­se­nä lau­an­tai­na Ou­luun. Pe­ku­rin kul­ta­kau­pas­sa va­lit­sim­me ka­peim­mat mah­dol­li­set kul­tai­set kih­la­sor­muk­set, nii­hin ra­hat juu­ri ja juu­ri riit­ti­vät. Kih­la­lah­jak­si saim­me vie­ras­kir­jan.

Kah­den vii­kon ku­lut­tua mi­nul­la oli seu­raa­va vii­kon­lop­pu­va­paa. He­rä­sin sun­nun­tai­na ai­kai­sin ja ajoin kir­kon­ky­läl­le, mor­si­an odot­ti mi­nua so­vi­tus­ti. Ja niin ta­pah­tui, et­tä pu­jo­tin kih­la­sor­muk­sen hä­nen ni­met­tö­mään­sä Py­hän­nän seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­ran työ­huo­nees­sa! Mik­si siel­lä, on toi­sen ta­ri­nan ai­he. Joka ta­pauk­ses­sa uu­ti­nen kih­lauk­ses­tam­me le­vi­si ku­lo­val­ke­an ta­voin lo­ka­kui­ses­sa Suo­mes­sa, ja jo il­ta­päi­väl­lä vie­tim­me kih­la­jai­sia suu­ren su­ku­lais­ten ja ys­tä­vien jou­kon kans­sa!

Kih­la­päi­vän il­lan päät­teek­si ker­roim­me avi­oi­tu­mi­sai­ka­tau­lum­me tu­le­vil­le ap­pi­van­hem­mil­le­ni. Ai­ka­tau­lu mää­ri­tel­tiin niin, et­tä mei­dät vi­hi­tään heti, kun ka­len­te­ris­sa on ti­laa. Pie­nen seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­ran vii­kot oli­vat tuo­hon ai­kaan tu­pa­ten täyn­nä, ja en­sim­mäi­nen ja ai­nut va­paa­päi­vä löy­tyi jou­lu­aa­ton aa­tol­ta.

Sääs­tö­kuu­ri jat­kui. Seu­raa­va ta­voi­te oli sääs­tää pu­kua var­ten. Mor­si­an om­pe­li oman­sa it­se, mut­ta mi­nul­la ei ol­lut ar­mei­jas­sa sii­hen ai­kaa, en­kä eh­kä oli­si osan­nut­kaan.

Ra­han sääs­tä­mi­sen ohes­sa aloin ke­rä­tä va­pai­ta jou­lun jäl­kei­sel­le ajal­le. En­sin sääs­tin kaik­ki hen­ki­lö­koh­tai­set va­paat. Sit­ten tuli ja­koon nel­jä kun­toi­suus­lo­maa: komp­pa­ni­an kil­pai­lu­muo­toi­nen pi­ka­mars­si, va­rus­tee­na maas­to­pu­ku, ku­mi­saap­paat ja ryn­näk­kö­ki­vää­ri; mat­ka 15 ki­lo­met­riä ja puo­li­vä­lis­sä kym­me­nen lau­kaus­ta ma­kuul­ta 150 met­rin mat­kal­ta tau­luun. Mars­sin no­pein sai­si kak­si lo­ma­päi­vää ja tar­kin am­pu­ja kak­si. Pää­tin, et­tä ne juok­sus­ta tu­le­vat lo­mat ovat mi­nun! En ol­lut sii­hen men­nes­sä mil­loin­kaan juos­sut niin pit­kää mat­kaa, mut­ta mo­ti­vaa­tio ja asen­ne oli­vat kun­nos­sa. Voi­tin seu­raa­vak­si tul­leen po­jan noin puo­len tun­nin mar­gi­naa­lil­la. Tuon jäl­keen en ole näh­nyt tar­peel­li­sek­si juos­ta ko­vin pit­kiä mat­ko­ja.

Mar­ras­kuun lo­pul­la suun­ta­sim­me taas Ou­luun, ja yh­tei­set va­ram­me riit­ti­vät kau­pun­gin edul­li­sim­paan mus­tan pu­kuun, joka roik­kui Sep­pä­län vaa­te­kau­pan vaa­te­puus­sa, sekä mor­si­a­men vih­ki­sor­muk­seen. Hää­lah­jak­si Pe­ku­ri an­toi hie­non kah­vi­as­ti­as­ton ja jät­ti ni­men­sä py­sy­väs­ti mie­leem­me.

Vie­tin vii­kon en­nen häi­tä Ro­va­jär­ven am­pu­ma­lei­ril­lä. On­nel­li­sen odo­tuk­sen tun­net­ta him­men­si ek­sy­mi­nen tun­tu­ris­sa, mut­ta sii­tä­kin sel­vi­sin. Tors­tai­na pa­la­sim­me ka­sar­mil­le So­dan­ky­lään, vaih­doim­me va­rus­teet ja kä­vim­me sau­nas­sa. Per­jan­tai­na il­ta­päi­väl­lä bus­sit läh­ti­vät koh­ti ete­lää, ja olin jo en­nen puol­ta yö­tä täyt­tä­mäs­sä anop­pi­muo­rin kans­sa täy­te­kak­ku­ja. Kak­ku­ja oli kah­den­lai­sia: ker­ma–lak­ka­täyt­tei­siä ja ker­ma–va­del­ma­täyt­tei­siä.

Kaik­ki oli val­mis­ta ajal­laan ja juh­la­vä­ki oli kir­kos­sa. Oli ai­ka nous­ta kir­kon por­taat ylös. Pa­hak­si on­nek­si as­tuin mor­si­a­men yl­lä ole­van maa­ta viis­tä­vän hel­ma­tyl­lin pääl­le – sen, jota hän oli kä­sin om­mel­lut viik­ko­ja – ja se re­pe­si. On­nek­si kir­kon etei­ses­sä oli ri­pe­äot­tei­nen lää­kä­riys­tä­väm­me, joka re­päi­si rie­ka­leet siis­tim­mäk­si. Ovet avau­tui­vat, ja as­tuim­me ur­ku­jen pau­ha­tes­sa alt­ta­ril­le. Sii­nä me kak­si tyh­jä­tas­kuis­ta nuor­ta lu­pa­sim­me ra­kas­taa toi­si­am­me us­kol­li­ses­ti myö­tä- ja vas­toin­käy­mi­sis­sä ai­na kuo­le­maan as­ti. Tun­tui et­tä us­ko, toi­vo ja rak­kaus oli­vat tul­leet to­dek­si!

Mei­dän on­nem­me oli kuin lin­nun­pe­säs­sä, vaik­ka seu­raa­va­na yö­nä Ro­ma­ni­as­ta kuu­lui uu­ti­nen dik­taat­to­rin val­lan vä­ki­val­tai­ses­ta ku­kis­ta­mi­ses­ta. Se py­säyt­ti ja tun­tui pe­lot­ta­val­ta. Kau­hei­den uu­tis­ten kes­kel­lä oli tur­val­lis­ta kuul­la en­ke­lin il­moi­tus­ta pai­me­nil­le: "'Äl­kää pe­lät­kö! Minä il­moi­tan teil­le ilo­sa­no­man, suu­ren ilon koko kan­sal­le. Tä­nään on teil­le Daa­vi­din kau­pun­gis­sa syn­ty­nyt Va­pah­ta­ja. Hän on Kris­tus, Her­ra. Tämä on merk­ki­nä teil­le: te löy­dät­te lap­sen, joka ma­kaa ka­pa­loi­tu­na sei­mes­sä.' Ja sa­mal­la het­kel­lä oli en­ke­lin ym­pä­ril­lä suu­ri tai­vaal­li­nen so­ta­jouk­ko, joka ylis­ti Ju­ma­laa sa­no­en: Ju­ma­lan on kun­nia kor­keuk­sis­sa, maan pääl­lä rau­ha ih­mi­sil­lä, joi­ta hän ra­kas­taa.” (Luuk. 2:10–14.)

Taas tänä vuon­na yl­lä­tän vai­mo­ni, kun lai­tan sa­laa os­ta­ma­ni ruu­sut olo­huo­neen pöy­däl­le jou­lu­aa­ton aat­to­na. Lap­set ko­ris­te­le­vat kuu­sen, minä lai­tan kynt­ti­lät. Tou­hu ja hä­li­nä täyt­tä­vät ta­lon, jou­lu­lau­lut täyt­tä­vät hil­jai­sem­mat het­ket. Maa­il­maan on nous­sut uu­sia pe­lon muu­re­ja, mut­ta jou­lun sa­no­ma lä­päi­see ne voi­mal­laan.