Aloi­tin uu­den työn, jos­sa jo muu­ta­man kuu­kau­den ai­ka­na olen saa­nut it­sel­le­ni pal­jon aja­tel­ta­vaa. Niin­kuin sitä ei mi­nul­la muu­ten oli­si! Lap­set mo­nes­ti nau­ra­vat­kin, et­tä äi­ti oli­si hyvä dek­ka­rin kir­joit­ta­ja, kun hä­nel­lä on niin us­ko­ma­ton mie­li­ku­vi­tus. Se vä­rit­tää ihan tätä ar­kis­ta elo­am­me­kin, jos­kus vain unis­sa, mut­ta myös he­reil­lä ol­les­sa­ni.

Töis­sä et­sim­me tiet­tyä lei­von­ta­re­sep­tiä. Em­me löy­tä­neet sitä, mut­ta löy­sim­me mm. vuo­si­kym­men­ten ta­kai­sia kou­lu­muis­tiin­pa­no­ja. Ihan nau­rat­ti, kun luim­me sil­loi­sia las­ten­hoi­to-oh­jei­ta. Ime­tyk­sen es­teik­si mai­nit­tiin mm. äi­din vir­ka­työ. Vau­van ruo­kin­ta-ajat oli­vat tiet­tyi­nä kel­lo­nai­koi­na ja ruo­kin­ta­suo­si­tuk­set­kin hiu­kan eri­lai­set kuin ny­ky­ään. Sitä miet­tii, et­tä mi­ten ih­mi­nen toi­si­naan me­nee ai­ka kau­ak­si­kin iki­ai­kai­sis­ta ja luon­tai­sis­ta ta­vois­ta ja ryt­meis­tä. Ol­laan tie­tä­vi­nään ja toi­mi­taan muka jär­ke­väs­ti. Men­nään osit­tain muo­ti­oik­ku­jen­kin mu­kaan.

Moni asia pa­lau­tuu ta­kai­sin en­ti­sil­le uril­leen, kun an­ne­taan vais­toil­le ja sil­le kuu­lui­sal­le maa­lais­jär­jel­le ti­laa. Näin minä us­kon.

Po­si­ol­la on sen ver­ran vä­hän vä­keä, et­tä syk­sys­tä as­ti Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­min­ta on voi­nut pyö­riä ra­joi­tus­ten sal­li­mis­sa raa­meis­sa. Raa­mat­tu­luo­kat ja py­hä­kou­lut on voi­tu pi­tää ul­ko­na tai rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä. Mi­nä­kin pää­sin raa­mat­tu­luok­kaan, vaik­ka läh­din­kin vain kus­kik­si ja kuu­kau­si­vas­tuu­ta te­ke­mään toi­mi­ta­lol­le. Ve­tä­jä oli ja­ka­nut teh­tä­vät kuu­del­le ryh­mäl­le ja se kuu­des ryh­mä olin minä.

Oma ryh­mä­työ­ai­hee­ni oli "Sana ei kos­kaan ka­toa" ja sii­hen liit­ty­viä raa­ma­tun­paik­ko­ja et­sies­sä­ni mie­tin sa­maa kuin Mat­ti Tas­ki­la kir­joi­tuk­ses­saan: “Moni asia muut­tuu ajan saa­tos­sa, ja ih­mis­ten miel­ty­mys­ten mu­kaan, mut­ta Ju­ma­lan sana py­syy meis­tä riip­pu­mat­ta­kin sa­ma­na.”

"Ruo­ho kui­vuu, kuk­ka la­kas­tuu, mut­ta Her­ran sana py­syy iä­ti” (1. Piet. 1:24–25). Se on tur­val­lis­ta ja sii­hen on hyvä pa­la­ta, ai­na­kin mie­les­sään, kun asi­at tun­tu­vat me­ne­vän pie­leen tai um­pi­ku­ja näyt­täi­si ole­van edes­sä.

Lii­an har­voin tu­lee tar­tut­tua Raa­mat­tuun ja SRK:n har­taus­kir­jal­li­suu­teen, mut­ta ko­ke­muk­se­ni on ol­lut se, et­tä siel­tä olen saa­nut loh­tua ja tur­vaa. Jos­kus et­sin hää­pa­ril­le so­pi­via lau­sei­ta, mut­ta kaik­ki eteen au­ke­a­vat koh­dat tun­tui­vat­kin tu­le­van juu­ri mi­nul­le, sii­hen elä­män­ti­lan­tee­seen. Hää­värs­sy­jä en löy­tä­nyt. Se oli vai­kut­ta­va ja mel­kein­pä pe­lot­ta­va­kin ko­ke­mus ja sen jäl­kei­set ta­pah­tu­mat myös. Mut­ta on­nek­se­ni ne vah­vis­ti­vat ko­vin heik­koa us­ko­a­ni ja vii­toit­ti­vat oi­ke­aan suun­taan. Ne toi­vat tur­vaa ja li­sä­si­vät luot­ta­mus­ta Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen, joka ei ai­na tun­nu me­ne­vän mie­les­tä­ni oi­kein. Sil­loin­kin tun­tui ja sa­noin sen ää­neen­kin, et­tä Ju­ma­lal­la ei ole mi­nul­le mi­tään hy­vää tar­jol­la.

On­nek­si oli ja vie­lä­kin on, kun­han vain hok­saa sen kai­ken hy­vän.

Us­kon ja luot­ta­muk­sen li­säk­si omal­la asen­teel­laan voi vai­kut­taa mo­neen asi­aan. Kes­ki­tys­lei­ril­tä pe­las­tu­nut Vik­tor E. Frankl on sa­no­nut: "Ih­mi­sel­tä voi­daan vie­dä kaik­ki pait­si yk­si asia: va­paus va­li­ta oma asen­teen­sa, oli ti­lan­ne mikä hy­vän­sä."

Kes­ki­tys­lei­ril­lä hän näki myös sen, et­tä vaik­ka olo­suh­teet oli­vat epäin­hi­mil­li­set, ne joil­la oli us­ko, saat­toi­vat pi­tää omis­sa nur­kis­saan pie­niä ju­ma­lan­pal­ve­luk­sia ja ru­kous­het­kiä. It­se­ä­ni kiin­nos­ta­vat eri­tyi­ses­ti Ausch­wit­zin kes­ki­tys­lei­riin liit­ty­vät ker­to­muk­set, sil­lä olen kym­men­vuo­ti­aa­na käy­nyt siel­lä. Olen näh­nyt vit­rii­neis­sä ih­mi­sil­tä ke­rät­ty­jä asi­oi­ta, polt­tou­u­nit sekä do­ku­ment­ti­fil­min lei­rin ajoil­ta. Lap­sen mie­leen ne jäi­vät, mut­ta ovat­han ne niin kä­sit­tä­mät­tö­miä asi­oi­ta, et­tei niis­tä sil­loin edes jär­kyt­ty­nyt. Jos nyt kä­vi­sin siel­lä, var­maan it­ki­sin.

Toi­sen­kin asi­an hok­sa­sin tuos­sa raa­mat­tu­luo­kas­sa. Olen miet­ti­nyt ajan­koh­tai­sia ai­hei­ta, di­a­ko­ni­a­työ­tä ja Yh­teis­vas­tuu­ke­räys­tä, et­tä mis­tä nii­hin saa voi­man ja ha­lun teh­dä ja osal­lis­tua.

Tas­ki­la kir­joit­taa: "Uu­des­ti­syn­ty­nyt ih­mi­nen ei enää elä it­sel­leen, vaan Luo­jal­leen ja lä­him­mäi­sil­leen. Hän tah­too ar­mah­taa lä­him­mäi­si­ään sa­mal­la rak­kau­del­la kuin hän­tä it­se­ään on ar­mah­det­tu. Op­paa­na hä­nel­lä on Ju­ma­lan sana, joka pi­me­äs­sä lois­ta­van lam­pun ta­voin va­lai­see tien ja näyt­tää suun­nan." (2. Piet.1:19.)