Salla Pätsi
Kävimme pitkästä aikaa mieheni kanssa reissussa junalla! Eihän se ollut kuin ajaa vajaat 200 kilometriä juna-asemalle Rovaniemelle ja sen jälkeen istua ja arvailla, missä milloinkin mennään. Oli jo pimeä, ja edellisestä junamatkastamme oli aikaa niin paljon, ettemme muistaneet asemia ulkoa. Paljon oli karsittu pysähdyksiä poiskin, sitten viime kerran. Eväitäkään ei muistettu ottaa, joten turvauduttiin ravintolavaunun tarjontaan. Kyllä kait sitä kerran parissakymmenessä vuodessa raskii...
Reissun pääsyy oli pikkusiskoni diakonivihkimys Tampereen Tuomiokirkossa, mutta samaan, reiluun viikonloppuun, mahtui monta muutakin mukavaa kohtaamista sukulaisten ja ystävien kanssa. Melkein saimme nähdä pienen kummitytön ensiaskeleetkin. Ihailtavan sinnikkäästi hän harjoitteli, ja harjoitus tuottikin tuloksen: saimme videon välityksellä nähdä riemunkiljahduksin säestettyä askellusta!
Ehdottelin tuoreelle diakonille jutun tekoa Päivämieheen. Pappisvihkimyksistä muistan juttuja olleen, mutta diakonivihkimyksistä en muista, onko ollut. Olisihan se muutenkin ajankohtainen aihe, onhan diakonian 150-vuotisjuhlavuosi. Viime vuosina kokemamme maailmanlaajuiset tapahtumat ovat nostaneet esiin myös arjen diakoniaa, ihmisten auttamista, kohtaamista, lähimmäisenrakkautta. Niitä, jotka juurikin ovat kristityn tuntomerkkejä.
Minusta tuomiosunnuntain tekstikin oli oikein sopiva tulevien pappien ja diakonien saatesanoiksi. Että lamppuihin olisi aina öljyä, tuleepa Ylkä milloin vain. Piispa Repo antoi ohjeeksi huolehtia myös omista voimista, että jaksaa antaa myös muille. "Ettei bensa lopu tankista kesken matkan", kuten hän kertoili papin työnsä alkuajoista elävän esimerkin.
No, uutista Päivämieheen emme saaneet aikaiseksi ja kuvatkin ovat vielä saamatta. Mutta hauska sattuma, että seuraavassa lehdessä olikin juttua ihan aukeaman verran diakoniasta. Ei siskoni ajatuksia, mutta diakonin kumminkin.
Tuli taas tunne, että mitäpä minä aina suutani aukaisenkaan tai kirjoituksiani kirjoittelen, kun joku muu ajattelee samaan aikaan juuri samaa aihetta ja ehtii kertoa ennemmin. Ja ehkä paremminkin. Ainakin napakammin.
Minä, hidas kiiruhtaja, saankin kohta vetäytyä omaan kolooni ja vain lukea muiden ajatuksia ja iloita vertaistuesta, toisen siitä tietämättäkään. Tai jos sille päälle satun, niin ehkäpä kirjoitan vastauksen ja jaan ajatuksia kirjoittajan kanssa, koska se on ollut itselleni yksi blogikirjoittamisen suola. Tietää, että niitä joku lukee ja ne koskettavat jotakuta. Joskus ihan kyyneliin asti.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys