Näin uu­den vuo­den alus­sa toi­vo­te­taan on­nel­lis­ta ja siu­nat­tua tu­le­vaa vuot­ta. Teh­dään lu­pauk­sia ja esi­te­tään toi­vei­ta, ai­na­kin mie­les­säm­me. Ai­na­han jos­sain on pa­ran­ta­mi­sen va­raa tai ai­na­kin ke­hit­tä­mis­tä. Ja toi­vei­ta­kin kan­nat­taa ol­la, ne voi­vat jos­kus to­teu­tu­a­kin.

Ta­val­li­sin jou­lu­lah­ja­toi­vee­ni lap­se­na oli koi­ran- tai kis­san­pen­tu. Kos­kaan en sitä saa­nut, kun van­hem­mat ve­to­si­vat asuin­paik­kaam­me ja sii­hen, et­tä ”ku­kas sitä jää hoi­ta­maan, kun läh­de­tään reis­suun?” Reis­sa­sim­me ai­ka pal­jon, var­sin­kin ke­säi­sin ym­pä­ri Suo­mea. Minä ai­oin jää­dä ko­tiin, mut­ta oli­si­ko­han se kui­ten­kaan ol­lut niin mu­ka­vaa jää­dä kak­sin ko­tiin koi­ran kans­sa, kun muut oli­si­vat reis­san­neet asun­to­vau­nul­la?

Vih­doin kol­me­kym­men­tä­nel­jä­vuo­ti­aa­na sain koi­ran, kun os­tin it­se! Tuos­sa se tu­hi­see jal­ko­je­ni juu­res­sa ja vä­liin tök­kää kuo­nol­laan, et­tä täs­sä minä olen, huo­maat­ko. On­nek­si meil­lä on li­säk­se­ni mui­ta­kin hoi­ta­jia, len­kit­tä­jiä ja reis­su­jen ajak­si ko­ti­mie­hi­ä­kin. It­se asi­as­sa koi­ra­ni tai­taa ol­la muil­le per­heen­jä­se­nil­le tär­ke­äm­pi kuin mi­nul­le. Tai eh­kä me täs­sä­kin asi­as­sa näy­täm­me tun­teet eri ta­voin. Minä vä­hän etäi­ses­ti mut­ta tun­tien.

Lie­kö syn­ty­mä­vuo­de­na­jal­la jo­tain te­ke­mis­tä luon­teen kans­sa? Tam­mi­kuu näyt­tää ja tun­tuu­kin kyl­mäl­tä tai sit­ten lun­ta tu­lee tuis­kut­ta­mal­la, lä­hes kir­jai­mel­li­ses­ti tu­paan as­ti. Aa­mul­la ni­mit­täin oli nie­tos lun­ta etei­sen lat­ti­al­la.

Kyl­myy­den­kin kans­sa pär­jää, kun va­rus­tau­tuu oi­kein. Sy­tyt­tää tu­len uu­niin tai malt­taa odot­taa au­rin­gon läm­mit­tä­viä sä­tei­tä. Ei hait­taa, vaik­ka vä­lil­lä kä­per­tyy­kin it­seen­sä ja mie­tis­ke­lee syn­ty­jä sy­viä. Era­koi­tuu, et­tä jak­saa taas koh­da­ta pulp­pui­le­van ke­vään, ala­ti pais­ta­van au­rin­gon tai kou­lus­ta pa­laa­van lap­sen.

Vuo­den alus­sa tu­lee mie­tit­tyä men­nyt­tä vuot­ta. Olen saa­nut uu­den ulot­tu­vuu­den elä­mää­ni näi­den blo­gien kaut­ta ja eri­tyi­ses­ti niis­tä saa­mie­ni pa­laut­tei­den an­si­os­ta. Vaik­ka blogi on­kin verk­ko­päi­vä­kir­ja, ja päi­vä­kir­ja­han on pe­rin­tei­ses­ti ol­lut sa­lai­nen, koen, et­tä täs­sä vuo­ro­vai­ku­tus on tär­ke­ää. Si­ten tie­dän jon­kun lu­ke­van nii­tä. Eh­kä sa­mais­tuu aja­tuk­siin tai saa tsemp­piä elä­mään­sä toi­sen ja­ka­mis­ta asi­ois­ta.

Mie­tin myös, tu­lee­ko kir­joi­tet­tua lii­an ruu­sui­sia ku­vai­lu­ja elos­tam­me? Ei tämä mi­kään pa­ra­tii­si ole, vaik­ka kes­kel­lä tam­mi­kuun pak­ka­sia ruu­su taas puh­ke­si­kin heh­ku­va­na kuk­kaan­sa, mie­he­ni ja­las­sa kyl­lä­kin. Eh­kä se oli en­ne­nai­kai­nen syn­ty­mä­päi­vä­ruu­su? Edel­li­nen­hän puh­ke­si hää­päi­vä­näm­me syys­kuus­sa. Pi­tä­nee os­taa sään­nöl­li­ses­ti oi­kei­ta ruu­su­ja, et­tei hä­nen tar­vit­se kas­va­tel­la omi­aan, kos­ka ei tuo la­ji­ke niin mu­ka­val­ta vai­ku­ta.

Hei­kin päi­vä­kin meni, eli van­han kan­san mu­kaan tal­vi on puo­les­sa ja hei­nät myös. Nii­tä on kyl­lä vii­me ke­sän hy­vän sa­don vuok­si jäl­jel­lä enem­män kuin puo­let! Kui­via hei­niä saa­tiin­kin hel­pos­ti täl­lä ker­taa. Ke­sä­kuun kui­va kau­si ta­ka­si kui­vat hei­nät il­man sei­väs­tys­tä, ja kun ne kää­räis­tiin pyö­rö­paa­lei­hin, ”help­poa kuin hei­nän­te­ko” -sa­non­ta piti ker­ran­kin paik­kan­sa.

Huur­re­pui­ta ja kuu­ran­kuk­kia ihas­tel­les­sa on ke­sä­muis­toi­hin mu­ka­va pa­la­ta aja­tuk­sis­sa ja jo pe­rin­teek­si tul­leen ”vuo­si­kir­jan” ku­vien kera. Esi­koi­nen aloit­ti pe­rin­teen lu­ki­o­vuo­si­naan Jäm­säs­sä, var­maan koti-ikä­vis­sään, ja on jat­ka­nut sitä jo­ka­jou­lui­se­na lah­ja­na. Ku­via kat­sel­les­sa muis­taa, kuin­ka mu­ka­vaa oli ko­koon­tua su­ku­lei­ril­le. Jos­pa sii­hen koh­ta taas oli­si mah­dol­li­suus!