Parin viime kuukauden ajan olemme taas saaneet tuntumaa vauvojen hoitoon yösyöttöineen. Hiihtoloman aikana syntyi kahdeksan karitsaa kolmelle emolle. Kaikille ei maitoa tullut riittävästi, joten aloitimme tuttipulloruokinnan. Hamsteriluonteenahan minulla on jemmassa "vähän kaikkea", siltä varalta, että satun tarvitsemaan joskus.
Vauvan tuttipullot ja minun rintapumppuni ovat olleet sopivia lampaillekin! Aika hauskaa, kuinka samanlaisia luontokappaleita keskenään olemme.
Karitsoita piti alussa ruokkia – kuten pikkuvauvojakin – parin tunnin välein. Ei riittänyt, että vauvan otti viereensä ja tarjosi rintamaitoa, vaan nyt täytyi nousta (jos nukkumaan oli vielä ehtinytkään), lämmittää vesi ja sekoittaa maitojauheesta juomaa. Pukea haalari ja painua maaliskuiseen pakkasyöhön. Lampolassa oli vastassa määkivä katras ja kilpajuoksu pulloille. Pikkuhiljaa juottokerrat on harventuneet, karitsoiden kasvaessa ja siirtyessä kiinteään ruokaan.
Öisen tähtitaivaan alla hiljaisuudessa sitä ehti miettiä monenlaista. Useasti katseellani etsin tähtiä, jotka teini-ikäisinä ystäväni kanssa sovimme "meidän tähdiksemme", kuten tekivät myös L. M. Montgomeryn Pieni Runotyttö-kirjassa Emilia ja Ilse. Lupasimme silloin: "Vaikka olisimme kuinka kaukana toisistamme, tähtiämme katsoessa muistamme toisemme." Niin on ollut jo kolmekymmentä vuotta, vaikka asummekin nykyään lähes eri puolilla maapalloa. Onneksi olemme molemmat kuitenkin pohjoisella pallonpuoliskolla, koska ymmärtääkseni eteläisellä puoliskolla on erilaiset tähtikuviot.
Tunne on huikea, lämmin läikähdys sydänalassa, kun saan viestin vaikkapa Kiinasta. Siellä näkyy samat tähdet kuin täällä koto-Suomessa! Ja ystäväni muistaa minua juuri silloin!
Vaikka lammasvauvojen hoito on vähän rankkaakin, löytyy siitä myös palkitseva puoli: yösyöttöjen lomassa sain ihastella tähtien lisäksi revontulia ja hiljaisuutta, jonka saattoi melkein kuulla. Pikkuhiljaa yöt ovat tulleet vaaleammiksi ja värit taivaalla vaihtelevammiksi.
Ja onneksi on ollut muitakin ruokkijoita, kuten mieheni, joka joskus sanoi, ettei halua enää koskaan ottaa eläimiä kontolleen, koska entisenä lehmipoikana tietää, kuinka kiinni niissä on. Mutta kuten kuvasta näkyy, ei hän elukoita vastentahtoisesti hoida. Höpöttää niille siinä missä minäkin. Käy omasta tahdostaan karitsaterapiassa.
Kasvun Ihmeessä on samaa, kuin jokavuotisessa kevään etenemisessä. Sitä jaksaa ihmetellä, kuinka päivänvalo on taas lisääntynyt, lumet huvenneet, linnut palanneet ja silmut pullistelevat, vaikka hankia on paikoitellen vielä paljonkin.
Täytyy mainita taas opiston merkitys elämässäni. Saimme yhtenä pyhäiltana vieraaksemme opistoystäväni. Siitä on jo lähes 30 vuotta aikaa, kun asuimme samassa solussa, siinä Ranuajärven puolella sijaitsevassa. Saimme todeta, että "et oo kyllä muuttunu yhtään.” Kumpikaan ei huomannut vuosien tuomia ryppyjä silmäkulmissa, vai ovatko ne olleet siinä aina?
Olemmehan me toki nähneet tässä välissäkin monetkin kerrat, mutta joidenkin kanssa tapaamiset tuntuvat erityisiltä. Ja uskallanpa väittää, että juuri opistokaverit ovat enimmäkseen heitä! Onhan monen kuukauden yhdessäelo monellakin tapaa merkityksellinen. Vaikka opistossa ei oltaisikaan oltu samoissa porukoissa, yhteistä on kuitenkin olo ja ihmiset siellä. Muistotkin monelta osin.
Kasvokkain näkeminen on kuitenkin paljon enemmän, kuin etäyhteyksin tapaaminen, vaikka nekin ovat olleet antoisia, kuten Päivämiehen blogistien ilta jokin aika sitten. Minuun ainakin se teki saman vaikutuksen, kuin kursseilla oleminen ja ihmisten tapaaminen. Illalla en meinannut saada unta, kun ajatukset pyörivät mielessäni. Olin niin innoissani, että olisin halunnut kertoa siitä jollekin, mutta vierestä kuului vaan tasainen tuhina ja kuorsaus.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys