Pa­rin vii­me kuu­kau­den ajan olem­me taas saa­neet tun­tu­maa vau­vo­jen hoi­toon yö­syöt­töi­neen. Hiih­to­lo­man ai­ka­na syn­tyi kah­dek­san ka­rit­saa kol­mel­le emol­le. Kai­kil­le ei mai­toa tul­lut riit­tä­väs­ti, jo­ten aloi­tim­me tut­ti­pul­lo­ruo­kin­nan. Hams­te­ri­luon­tee­na­han mi­nul­la on jem­mas­sa "vä­hän kaik­kea", sil­tä va­ral­ta, et­tä sa­tun tar­vit­se­maan jos­kus.

Vau­van tut­ti­pul­lot ja mi­nun rin­ta­pump­pu­ni ovat ol­leet so­pi­via lam­pail­le­kin! Ai­ka haus­kaa, kuin­ka sa­man­lai­sia luon­to­kap­pa­lei­ta kes­ke­nään olem­me.

Ka­rit­soi­ta piti alus­sa ruok­kia – ku­ten pik­ku­vau­vo­ja­kin – pa­rin tun­nin vä­lein. Ei riit­tä­nyt, et­tä vau­van ot­ti vie­reen­sä ja tar­jo­si rin­ta­mai­toa, vaan nyt täy­tyi nous­ta (jos nuk­ku­maan oli vie­lä eh­ti­nyt­kään), läm­mit­tää vesi ja se­koit­taa mai­to­jau­hees­ta juo­maa. Pu­kea haa­la­ri ja pai­nua maa­lis­kui­seen pak­ka­syö­hön. Lam­po­las­sa oli vas­tas­sa mää­ki­vä kat­ras ja kil­pa­juok­su pul­loil­le. Pik­ku­hil­jaa juot­to­ker­rat on har­ven­tu­neet, ka­rit­soi­den kas­va­es­sa ja siir­ty­es­sä kiin­te­ään ruo­kaan.

Öi­sen täh­ti­tai­vaan al­la hil­jai­suu­des­sa sitä eh­ti miet­tiä mo­nen­lais­ta. Use­as­ti kat­seel­la­ni et­sin täh­tiä, jot­ka tei­ni-ikäi­si­nä ys­tä­vä­ni kans­sa so­vim­me "mei­dän täh­dik­sem­me", ku­ten te­ki­vät myös L. M. Mont­go­me­ryn Pie­ni Ru­no­tyt­tö-kir­jas­sa Emi­lia ja Il­se. Lu­pa­sim­me sil­loin: "Vaik­ka oli­sim­me kuin­ka kau­ka­na toi­sis­tam­me, täh­ti­äm­me kat­so­es­sa muis­tam­me toi­sem­me." Niin on ol­lut jo kol­me­kym­men­tä vuot­ta, vaik­ka asum­me­kin ny­ky­ään lä­hes eri puo­lil­la maa­pal­loa. On­nek­si olem­me mo­lem­mat kui­ten­kin poh­joi­sel­la pal­lon­puo­lis­kol­la, kos­ka ym­mär­tääk­se­ni ete­läi­sel­lä puo­lis­kol­la on eri­lai­set täh­ti­ku­vi­ot.

Tun­ne on hui­kea, läm­min läi­käh­dys sy­dä­na­las­sa, kun saan vies­tin vaik­ka­pa Kii­nas­ta. Siel­lä nä­kyy sa­mat täh­det kuin tääl­lä koto-Suo­mes­sa! Ja ys­tä­vä­ni muis­taa mi­nua juu­ri sil­loin!

Vaik­ka lam­mas­vau­vo­jen hoi­to on vä­hän rank­kaa­kin, löy­tyy sii­tä myös pal­kit­se­va puo­li: yö­syöt­tö­jen lo­mas­sa sain ihas­tel­la täh­tien li­säk­si re­von­tu­lia ja hil­jai­suut­ta, jon­ka saat­toi mel­kein kuul­la. Pik­ku­hil­jaa yöt ovat tul­leet vaa­le­am­mik­si ja vä­rit tai­vaal­la vaih­te­le­vam­mik­si.

Ja on­nek­si on ol­lut mui­ta­kin ruok­ki­joi­ta, ku­ten mie­he­ni, joka jos­kus sa­noi, et­tei ha­lua enää kos­kaan ot­taa eläi­miä kon­tol­leen, kos­ka en­ti­se­nä leh­mi­poi­ka­na tie­tää, kuin­ka kiin­ni niis­sä on. Mut­ta ku­ten ku­vas­ta nä­kyy, ei hän elu­koi­ta vas­ten­tah­toi­ses­ti hoi­da. Hö­pöt­tää niil­le sii­nä mis­sä mi­nä­kin. Käy omas­ta tah­dos­taan ka­rit­sa­te­ra­pi­as­sa.

Kas­vun Ih­mees­sä on sa­maa, kuin jo­ka­vuo­ti­ses­sa ke­vään ete­ne­mi­ses­sä. Sitä jak­saa ih­me­tel­lä, kuin­ka päi­vän­va­lo on taas li­sään­ty­nyt, lu­met hu­ven­neet, lin­nut pa­lan­neet ja sil­mut pul­lis­te­le­vat, vaik­ka han­kia on pai­koi­tel­len vie­lä pal­jon­kin.

Täy­tyy mai­ni­ta taas opis­ton mer­ki­tys elä­mäs­sä­ni. Saim­me yh­te­nä py­häil­ta­na vie­raak­sem­me opis­to­ys­tä­vä­ni. Sii­tä on jo lä­hes 30 vuot­ta ai­kaa, kun asuim­me sa­mas­sa so­lus­sa, sii­nä Ra­nu­a­jär­ven puo­lel­la si­jait­se­vas­sa. Saim­me to­de­ta, et­tä "et oo kyl­lä muut­tu­nu yh­tään.” Kum­pi­kaan ei huo­man­nut vuo­sien tuo­mia ryp­py­jä sil­mä­kul­mis­sa, vai ovat­ko ne ol­leet sii­nä ai­na?

Olem­me­han me toki näh­neet täs­sä vä­lis­sä­kin mo­net­kin ker­rat, mut­ta joi­den­kin kans­sa ta­paa­mi­set tun­tu­vat eri­tyi­sil­tä. Ja us­kal­lan­pa väit­tää, et­tä juu­ri opis­to­ka­ve­rit ovat enim­mäk­seen hei­tä! On­han mo­nen kuu­kau­den yh­des­sä­e­lo mo­nel­la­kin ta­paa mer­ki­tyk­sel­li­nen. Vaik­ka opis­tos­sa ei ol­tai­si­kaan ol­tu sa­mois­sa po­ru­kois­sa, yh­teis­tä on kui­ten­kin olo ja ih­mi­set siel­lä. Muis­tot­kin mo­nel­ta osin.

Kas­vok­kain nä­ke­mi­nen on kui­ten­kin pal­jon enem­män, kuin etäyh­teyk­sin ta­paa­mi­nen, vaik­ka ne­kin ovat ol­leet an­toi­sia, ku­ten Päi­vä­mie­hen blo­gis­tien il­ta jo­kin ai­ka sit­ten. Mi­nuun ai­na­kin se teki sa­man vai­ku­tuk­sen, kuin kurs­seil­la ole­mi­nen ja ih­mis­ten ta­paa­mi­nen. Il­lal­la en mei­nan­nut saa­da un­ta, kun aja­tuk­set pyö­ri­vät mie­les­sä­ni. Olin niin in­nois­sa­ni, et­tä oli­sin ha­lun­nut ker­toa sii­tä jol­le­kin, mut­ta vie­res­tä kuu­lui vaan ta­sai­nen tu­hi­na ja kuor­saus.