Tänä ko­ro­na­ke­vää­nä ar­ki ja juh­lat­kin on täy­ty­nyt elää pie­nes­ti tai jopa yk­sin. Joi­ta­kin se on ah­dis­ta­nut, toi­set naut­ti­vat ja löy­tä­vät jopa uu­sia mah­dol­li­suuk­sia.

Näin­hän se on elä­mäs­sä muu­ten­kin. Se mikä on hy­väk­si toi­sel­le, voi toi­sel­le ol­la kau­his­tus ja sur­kut­te­lun ai­he.

Vuo­sia sit­ten vi­rit­te­lin kuis­tin sei­nus­tal­le känk­ky­rä­pui­sia ase­tel­mia. Huo­ma­sin ano­pin tu­le­van pi­haam­me, ja säi­käh­din, et­tä mi­tä­hän hän sa­noo. Hän yl­lät­ti, jäl­leen ker­ran:

– Voi kun iha­na, et­tä saat vä­lil­lä teh­dä tuol­lais­ta­kin. Sii­tä saa voi­maa ar­keen.

Ja ker­toi, mi­ten hä­nel­le jos­kus mui­noin vas­taa­vas­sa ti­lan­tees­sa oli to­kais­tu:

– Mi­käs tai­tei­li­ja sinä luu­let ole­va­si!

Sil­loin ajat­te­lin: Ei hän luul­lut, hän on! Mut­ta työ­kes­kei­ses­sä kult­tuu­ris­sa tai­teel­li­sia nä­ke­myk­siä ei ai­na ole osat­tu ar­vos­taa. Po­si­tii­vis­ta pa­lau­tet­ta har­va on ta­jun­nut an­taa. Mut­ta on­nek­si löy­tyi su­ku­lais­sie­lu­ja­kin, ym­mär­tä­jiä.

Mo­nia ky­sy­myk­siä mi­nul­le­kin on mat­kan var­rel­la esi­tet­ty. Mi­ten te voit­te elää niin poh­joi­ses­sa ja syr­jäs­sä, kau­ka­na kai­kes­ta? Ai­ot­te­ko muut­taa ete­lään? Olet­ko saa­nut to­teut­taa it­se­ä­si?

Ker­ran taas pir­tin­pöy­tä oli täyn­nä ta­va­roi­ta­ni, nah­ko­ja, vil­lo­ja ja muu­ta sel­lais­ta. Mie­he­ni oli aloit­ta­mas­sa ruis­lei­vän lei­von­taa. Lei­po­mi­seen käy­te­tään sa­maa pöy­tää, mut­ta kan­si kään­ne­tään toi­sin päin.

Ajat­te­lin et­tä rai­vaan sen lei­po­mis­kun­toon, kun­han en­sin käyn lam­paat ruok­ki­mas­sa. No, en eh­ti­nyt, kun mie­he­ni oli sen jo teh­nyt ja es­su yl­lään aloit­te­li ruis­lei­vän lei­von­taa. Ky­syin:

– Ei­kö sul­la är­sy­tä, kun jou­dut mun jäl­kiä sii­voo­maan, et­tä pää­set lei­po­maan?

– Ei, kos­ka näen, mi­ten in­nois­sa­si olet tuos­ta työs­ken­te­lys­tä­si... Muis­tan sen, kun si­nua ei oi­kein mi­kään in­nos­ta­nut.

Tuli kii­tol­li­nen mie­li. Hän tu­ken­sa tun­tui hy­väl­tä. Se, et­tä hän ilah­tui mi­nun in­nos­tuk­ses­ta­ni. Tun­sin, et­tä hän huo­leh­tii mi­nus­ta, minä hä­nes­tä.

Kun mi­nul­ta on ky­syt­ty, olen­ko saa­nut to­teut­taa it­se­ä­ni, vas­taus on tul­lut hel­pos­ti: Olen saa­nut to­teut­taa it­se­ä­ni. Omal­la ta­val­la­ni.

Ja kun ik­ku­nas­ta kat­son ulos, näyt­tää sil­tä, et­tä siel­lä muut­kin to­teut­ta­vat it­se­ään. Mo­nes­ti mi­nus­ta tun­tuu, et­tä elän kai­ken kes­kel­lä.

Lam­paat pää­se­vät nyt ke­vääl­lä va­paas­ti ul­koi­le­maan ja et­si­vät kaik­kea vä­hän­kään vi­her­tä­vää suu­hun­sa. Pönk­kään la­don oven kiin­ni, et­tei­vät ne ah­da kaik­kea vä­ki­re­hua pöt­siin­sä. Vaih­dan muu­ta­man sa­nan naa­pu­rin isän­nän kans­sa, joka käy tuo­mas­sa meil­le re­hu­paa­lin la­toon ja avaa sen jo val­miik­si trak­to­rin leik­ku­ril­la.

Kir­joit­te­lun lo­mas­sa käyn suo­jaa­mas­sa kuk­ka­penk­ke­jä, muun mu­as­sa vas­ta esiin työn­ty­nei­tä val­ko­vuo­kon leh­tiä ja pie­niä puun­tai­mia.

"Mitä hyö­tyä on ol­la hyvä ja hel­lä

täs­sä ka­rus­sa, ko­vas­sa maa­il­mas­sa?

Kysy val­ko­vuo­koil­ta

ke­vä­taa­mu­na.” (Pirk­ko-Lii­sa Lin­ja­ma: Tä­nään ei vie­lä tuu­le)