Mar­ras­kuu on ol­lut meil­lä­kin ni­men­sä ve­roi­nen. Kuol­lut­ta, pi­me­ää, ko­le­aa. Vii­mei­set jout­se­net ovat läh­te­neet, ja nii­den jat­ku­va koi­ko­tus on hil­jen­ty­nyt. Jär­vi on käy­nyt jääs­sä jo use­aan ker­taan, sa­moin maa lu­mi­peit­tei­se­nä. Vä­lil­lä on tul­lut vet­tä, ja kaik­ki on ol­lut mus­taa. Ihan vas­ta ih­met­te­lin, mi­ten aa­mut oli­vat vie­lä ai­ka vaa­lei­ta kou­lu­lais­ten läh­ties­sä, ja sit­ten yh­täk­kiä aa­mul­la oli­kin ihan sy­si­pi­me­ää. Mut­ta taas kun lumi tuli maa­han, aa­mut ovat kau­niin si­ni­siä, hä­mä­riä.

Kaa­mos hii­pii, ku­ten joka vuo­si tä­hän ai­kaan. Toi­si­naan sen tuo­ma pi­meys ja kyl­myys ah­dis­taa jo aja­tuk­se­na­kin. Toi­saal­ta on mu­ka­va nau­tis­kel­la kynt­ti­län­va­los­sa, ym­pä­ri pirt­tiä ja pi­haa vi­ri­tel­ty­jen kaa­mos­va­lo­jen tuik­kees­sa, ryys­tää tee­tä ja kuun­nel­la tuu­len ujel­lus­ta ik­ku­nan ra­os­sa. Puu­has­tel­la ul­ko­na ja ku­vi­tel­la ole­van­sa jos­sain ark­ti­sel­la seu­dul­la, tuu­les­sa ja tuis­kus­sa, ja sil­ti ol­la täs­sä lä­hel­lä, omal­la pi­hal­la!

Al­ku­ai­koi­na tääl­lä pel­kä­sin pi­me­ää. Mie­he­ni ih­met­te­li, mitä sii­nä pel­kään. ”Jos sinä et näe pi­me­äs­sä, niin ei­hän se siel­lä mah­dol­li­ses­ti ole­va­kaan näe si­nua.” Sa­noin pel­kää­vä­ni mör­kö­jä. ”No älä ai­na­kaan lap­sil­le sitä pel­koa siir­rä, kos­ka mör­kö­jä ei ole ole­mas­sa­kaan!” Lie­nen­kö siir­tä­nyt? Vai tar­vit­see­ko pel­ko­ja siir­tää tai opet­taa­kaan? Osa pe­lois­ta tu­lee var­maan ih­mi­sen ja eläi­men­kin al­ku­kan­tai­sis­ta vais­tois­ta, ja ne on tar­koi­tet­tu suo­je­le­maan pe­doil­ta ja vaa­roil­ta.

Eri­tyi­ses­ti vii­me ai­koi­na olen miet­ti­nyt us­kon mu­ka­naan tuo­mia pel­ko­ja, tai pa­rem­min­kin asi­oi­ta, joil­la on tar­koi­tus suo­jel­la mei­tä pa­hal­ta ja mo­nel­ta tur­hal­ta. Us­ko luo kuin suo­ja­muu­rin, toi­mii kil­pe­nä ”ru­man tu­li­sia nuo­lia vas­taan”.

En­täs, jos pe­lot pai­su­vat lii­an suu­riin mit­toi­hin ih­mis­mie­les­sä? Niis­tä tu­lee elä­mää hal­lit­se­via ja ah­dis­ta­via. Ne voi­vat jopa sai­ras­tut­taa, niin mie­len kuin ke­hon­kin. Ne voi­vat tul­la us­kon es­teek­si var­sin­kin, jos niis­tä ei roh­ke­ne pu­hua ke­nel­le­kään edes siel­lä, mis­sä pi­täi­si ol­la vä­li­tön, hy­väk­sy­vä ja tar­peen tul­len myös an­teek­si­an­ta­va il­ma­pii­ri. Miel­tä vai­vaa­vis­ta pe­lois­ta pu­hu­mi­nen vaa­tii roh­keut­ta, jos pel­kää tyr­mää­viä tai vä­hät­te­le­viä sa­no­ja. Ai­na kyse ei ole edes us­kon asi­ois­ta, vaan luon­teen­piir­teis­tä, omi­nai­suuk­sis­ta ja ide­ois­ta, jot­ka oi­kein käy­tet­tyi­nä ja ym­mär­ret­tyi­nä oli­si­vat voi­ma­va­ra ja rik­kaus.

Kui­ten­kin mo­nes­ti, kun on us­kal­tau­tu­nut tai ihan va­hin­gos­sa ajau­tu­nut pu­hu­maan kum­mal­li­sem­mis­ta­kin aja­tuk­sis­taan tai pe­lois­taan, on saa­nut huo­ma­ta, et­tei ole­kaan ai­noa, joka miet­tii ja poh­tii noi­ta asi­oi­ta. Saa­kin ihan yl­lät­tä­väl­tä ta­hol­ta loh­tua ja tu­kea, ym­mär­rys­tä­kin. Aja­tuk­set vain len­te­le­vät pään yli kuin lin­nut, mut­ta nii­den ei kan­na­ta an­taa teh­dä pe­sää pään­sä pääl­le.

Po­si­ol­le tar­jot­tiin SRK:n lä­he­tys­seu­ro­ja, ja otin ne meil­le, et­tei tar­vin­nut ky­sel­lä paik­kaa muu­al­ta. Ajan­koh­dan lä­hes­ty­es­sä mie­les­sä pyö­ri ky­sy­myk­siä mas­kin käyt­töön, tur­va­vä­lei­hin, kah­vi­tuk­seen ja hen­ki­lö­mää­rään liit­ty­en. Mie­ti­tyt­ti, jos tu­lee­kin vä­keä niin pal­jon kuin ker­ran Ta­pa­nin­päi­vän seu­roi­hin. Sil­loin lop­pui­vat is­tu­ma­pai­kat, vaik­ka meil­lä ei ihan pie­ni pirt­ti ole. Mel­kein jo har­mit­ti, et­tä lu­pa­sin­kin, mut­ta seu­rat me­ni­vät oi­kein mu­ka­vas­ti. Saa­tiin kak­si vie­ras­ta oman per­he­vä­en li­säk­si. Pu­heet tu­li­vat niin omaan osoit­tee­seen, et­tä oli­si voi­nut luul­la pu­hu­jien va­koil­leen aja­tuk­si­a­ni etu­kä­teen. Tuli tun­ne, et­tä oi­ke­as­ti heil­le an­ne­taan sa­nat juu­ri kuu­li­joi­den tar­pei­siin. Tai­vaan Isä tie­tää, mitä me tar­vit­sem­me.

Oli ko­toi­sat seu­rat ja jäi tun­ne, et­tä ha­lu­an seu­ro­ja jär­jes­tää vas­tai­suu­des­sa­kin. Seu­ro­jen li­säk­si mu­ka­via muis­to­ja on jut­tu­het­kis­tä pu­hu­jien kans­sa. Mi­ten heil­lä riit­tää­kin ta­pah­tu­mia ja mie­len­kiin­toi­sia jut­tu­ja elä­män­sä var­rel­ta. Toi­nen pu­hu­jis­ta ker­toi, et­tä en­ke­li voi ol­la vaik­ka sa­ta­ki­loi­nen iso mie­hen­kö­ri­läs. Hep­re­a­lais­kir­jees­sä­hän sa­no­taan: ”Äl­kää un­hot­ta­ko vie­raan­va­rai­suut­ta; sil­lä sitä osoit­ta­mal­la muu­ta­mat ovat tie­tä­mät­tään saa­neet pi­tää en­ke­lei­tä vie­rai­naan” (Hepr. 13:2).

Olen kii­tol­li­nen jo lap­suus­ko­dis­sa­ni ko­ke­mis­ta­ni pu­hu­jien vie­rai­luis­ta ja jut­te­luis­ta, joi­ta saan nyt oman per­hee­ni kans­sa ja­kaa. Het­kis­tä, jol­loin per­jan­tai-il­ta tun­tuu ihan py­häl­tä, seu­rat omas­sa ko­dis­sa kei­taal­ta erä­maas­sa. Nuor­te­nil­lan yl­lä­tys­vie­raat, sa­vu­sau­no­jat tun­tu­vat kuin en­ke­leil­tä. Sa­moin kuin ys­tä­vät, jot­ka is­tah­ta­vat pi­a­non ää­reen ja eh­dot­ta­vat, et­tä lau­le­taan muu­ta­ma jou­lu­lau­lu, kos­ka kyl­lä mar­ras­kuus­sa jo saa lau­laa jou­lu­lau­lu­ja! Vie­raat, joil­le saa pur­kaa sy­dän­tään ja toi­vot­taa Ju­ma­lan rau­haa. Iha­naa kun kä­vit­te!