Ke­sä­työ­ni mu­seo-op­paa­na on täl­tä ke­säl­tä ohi, ja ke­sä­kin al­kaa kään­tyä syk­syyn. Il­mas­sa on syk­syn tun­tua, il­lat hä­mär­ty­vät, kou­lut al­koi­vat ja sa­don­kor­juu, ai­na­kin mar­jo­jen osal­ta, on täy­des­sä vauh­dis­sa.

Tyk­kään syk­sys­tä. Sen vä­reis­tä, jot­ka yl­tä­kyl­läi­sen vih­rey­den jäl­keen ovat ter­ve­tul­lei­ta. Hä­mär­ty­vis­tä il­lois­ta, kun kynt­ti­län­va­lo tai sau­nan kiu­kaan la­si­luu­kus­ta loi­mot­ta­va tuli luo läm­min­tä tun­nel­maa.

Tyk­kään en­sim­mäi­sis­tä täh­dis­tä va­loi­sien ke­sä­öi­den jäl­keen. En muis­ta en­nen näh­nee­ni täh­den­sil­taa, mut­ta nyt näin, van­hem­pie­ni mö­kil­lä Päi­jän­teel­lä, kun sen valo hei­jas­tui tyy­nen jär­ven pin­taan. Se oli eh­kä joku pla­neet­ta, kos­ka se näyt­ti niin isol­ta ja kirk­kaal­ta.

Ku­ten lap­set to­te­si­vat, men­nyt kesä oli eri­lai­nen. Se tun­tui ly­hy­em­mäl­tä, kos­ka ke­siim­me hy­vin olen­nai­si­na kuu­lu­vat Su­vi­seu­rat ja opis­to­seu­rat jäi­vät käy­mät­tä ko­ro­na­ra­joi­tus­ten ta­kia. Tä­tä­kin ke­sää on mu­ka­va muis­tel­la!

Työ­mat­ka­ni oli ly­hyt, vain pi­han yli ki­pai­su, ja sil­ti mo­nes­ti tun­tui, et­tä sain käy­dä jos­sain kau­ka­na, kun mu­se­o­vie­raat it­se ker­toi­vat men­neis­tä ajois­ta ja muis­te­li­vat te­ke­mi­ään as­ka­rei­ta: pe­ru­na­jau­hon te­koa, nuo­tan kor­jaa­mis­ta, he­vos­pe­lein teh­ty­jä pel­to­töi­tä ja mo­nia mui­ta as­ka­rei­ta. Tai ihan vaan jut­te­lim­me ny­ky­päi­vän asi­ois­ta, kos­ka suu­ri­no­sa vie­rais­ta oli muu­al­ta kuin Po­si­ol­ta. Se toi vaih­te­lua nä­ke­myk­sii­ni.

Vii­mei­seen ke­sä­työ­viik­koon mah­tui eri­tyi­sen mon­ta mu­ka­vaa ta­paus­ta. Mu­se­on taak­se, pe­rin­ne­bi­o­toop­pi­lai­tu­mel­le, syn­tyi­vät kak­sos­tyt­tö­ka­rit­sat. Siir­tä­es­säm­me nii­tä pie­nem­pään ai­tauk­seen emon­sa kans­sa, ter­ve­tul­lut apu tuli yl­lät­tä­en, kun ohi­kul­ke­nut pa­ris­kun­ta kuu­li ih­mis­ten ja lam­pai­den ää­niä ja tu­li­vat tai­ka­sau­voi­neen ka­ve­rik­si. Kä­des­sä oli oi­ke­as­ti kui­vu­nut he­von­hie­rak­ka, ja mies it­se kut­sui sitä tai­ka­sau­vak­si.

Siir­to kävi sut­ja­kas­ti, vaik­ka lo­puk­si pal­jas­tui, et­tä mies oli­kin val­ti­on vir­ka­mie­hiä. Sat­tu­moi­sin juu­ri pe­rin­ne­bi­o­toop­pe­ja pa­pe­ril­la pyö­rit­te­le­vä, ja hän oli mie­lis­sään – tai lie­keis­sään, ku­ten vai­mon­sa sen il­mai­si – kun pää­si ko­ke­maan sitä li­ve­nä! Hä­nel­tä hom­ma hoi­tui, toi­sin kuin Knal­lis­sa ja sa­teen­var­jos­sa, jos­sa ai­na tup­pa­si tu­le­maan jo­tain säh­lin­kiä, kun vir­ka­mie­het as­tui­vat ke­hiin.

Hän pää­si an­ta­maan ni­met­kin päi­vän van­hoil­le ka­rit­soil­le, toi­ses­ta tuli Unel­ma ja toi­ses­ta Ul­riik­ka eli Ul­la eli hel­sin­ki­läi­sit­täin Ult­si. Hie­no sat­tu­ma, sil­lä mie­he­ni mum­mo, oli Ai­li Ul­rii­ka ja hän­tä sa­not­tiin Ul­lak­si. Ne ei­vät ol­leet­kaan mit­kään kis­san­ris­ti­äi­set!

Sa­mal­la vii­kol­la pää­sin elä­mä­ni ekan ker­ran moot­to­ri­pyö­rän kyy­tiin, ja sil­lä reis­sul­la löy­sin tuu­len­tu­paa­ni ik­ku­nat! Ver­hot löy­sin jo ai­em­min kirp­pu­to­ril­ta.

Sii­tä se tupa al­kaa muo­tou­tu­maan. Ää­neen ajat­te­lu tuot­taa tu­los­ta. Toi­veet to­teu­tu­vat.

Lap­set nau­roi­vat joku ai­ka sit­ten, et­tä kun he ovat mu­se­ol­la op­pai­na, niin vie­raat vii­py­vät eh­kä var­tin, mut­ta kun äi­ti on, niin ne jää­vät koko päi­väk­si ja vie­lä sau­no­maan­kin. Täl­lä ker­taa jäi­vät myös yök­si, ja toi­sek­si­kin. Opis­ton käyn­nil­lä voi ol­la siis lä­hes kol­men­kym­me­nen­kin vuo­den pää­hän ulot­tu­via vai­ku­tuk­sia.

Sik­si­pä toi­von­kin, et­tä koh­ta opis­to­tal­ven­sa aloit­ta­vat sai­si­vat ko­kea yh­tä an­toi­san "va­lo­vuo­den" kuin minä, ja sai­si­vat elä­män­pi­tui­sia ih­mis­suh­tei­ta it­sel­leen.

Mu­se­o­ke­sän päät­teek­si tuu­le­tim­me kan­sal­l­lis- ja kan­san­pu­ku­ja mu­se­on si­säl­lä ja pi­hal­la pik­ni­kin mer­keis­sä noin vii­den­kym­me­nen ih­mi­sen ja muu­ta­man koi­ran kera.

Hy­vil­lä mie­lin sain sul­kea ke­sä­työ­paik­ka­ni mu­se­on ovet. Olen ko­ke­nut, et­tä mu­seo on so­pi­van neut­raa­li ko­koon­tu­mis­ti­la. Ylei­nen olo­huo­ne, jos­sa pik­ku­ser­kut yl­lät­täin ta­paa­vat toi­sen­sa tai löy­tyy ihan uu­sia ys­tä­viä! Muis­tel­laan men­nei­tä ja päi­vi­te­tään tätä het­keä. Sik­si­pä suun­nit­te­len­kin jo seu­raa­val­le ke­säl­le, ih­mi­siä yh­teen ko­ko­a­via ta­pah­tu­mia.

Mie­les­sä kui­ten­kin "jos Ju­ma­la suo", ku­ten men­nee­nä ke­sä­nä saa­tiin to­de­ta ihan konk­reet­ti­ses­ti mo­nes­sa­kin asi­as­sa.