Jou­lu­kuu on ol­lut kut­kut­ta­van odo­tuk­sen ai­kaa. Aa­mu­he­rää­mi­set­kin näyt­ti­vät ole­van ih­meen help­po­ja pi­meis­tä aa­muis­ta huo­li­mat­ta. Oli jän­nä kur­ka­ta, mitä luu­kun tai pus­su­kan kät­köis­tä tä­nään pal­jas­tuu.

Jou­lu­kuu­hun kuu­luu jou­lun odo­tuk­sen ja lah­ja­toi­vei­den to­teu­tu­mis­ten jän­nit­tä­mi­sen li­säk­si kah­del­la mei­dän per­hees­sä myös syn­ty­mä­päi­vien odo­tus­ta – kut­su­jen an­ta­mis­ta, juh­lien val­mis­te­lua, vie­rai­den ja tie­ten­kin myös lah­jo­jen odot­ta­mis­ta.

To­ka­luok­ka­lai­nen sai­kin mu­ka­vat mä­en­las­ku-ret­ki­synt­tä­rit, kun iso­sis­kot oli­vat nii­tä jär­jes­tä­mäs­sä. Lä­hes koko luok­ka pää­si juh­liin, ja sen­het­ki­set tur­val­li­suus­suo­si­tuk­set­kin tuli ul­koil­mas­sa huo­mi­oi­tua.

Vii­me ai­koi­na olem­me saa­neet naut­tia sii­tä, et­tä van­him­mat lap­set, jo am­mat­tiin val­mis­tu­neet, pa­laa­vat ko­ti­seu­dul­le ja ko­tiin asu­maan. Suo­ma­lai­nen kult­tuu­ri tun­tuu men­neen sii­hen, et­tä pi­tää se­li­tel­lä ai­kuis­ten las­ten ko­to­na asu­mis­ta, vaik­ka se­hän on san­gen jär­ke­vää, jos se vain suin­kin on mah­dol­lis­ta. Tä­hän men­nes­sä olen ko­ke­nut, et­tä mo­lem­mat osa­puo­let hyö­ty­vät! Elä­mä muo­tou­tuu eri­lai­sek­si, kus­kauk­set ja­kau­tu­vat use­am­mal­le ja pie­nem­mät saa­vat eri­lai­sia vi­rik­kei­tä si­sa­ruk­sil­taan kuin meil­tä van­he­ne­vil­ta van­hem­mil­ta. 

Jou­lun vie­tim­me hie­man laa­jen­ne­tul­la ydin­per­heel­lä, suo­si­tuk­sis­ta huo­li­mat­ta. Toi­vo­taan, et­tä saam­me säi­lyä ter­vei­nä ku­kin ta­hoil­lam­me. Jou­lu meni taas lii­an pian ohi, vaik­ka py­hiä oli­kin ta­val­lis­ta use­am­pi pe­räk­käin. Tyt­tä­ren kans­sa mie­tim­me, mi­ten­hän kau­an sitä py­hiä jak­sai­si­kaan. Vä­rit­te­li­si vä­ri­tys­kir­jo­ja, ul­koi­li­si koi­rien kans­sa, vä­liin huo­leh­ti­si ruo­kaa niin eläi­mil­le kuin ih­mi­sil­le­kin. Saat­tai­si­han jos­sain vä­lis­sä al­kaa te­ke­mään mie­li oi­kei­siin­kin töi­hin…? 

Jou­lun ai­kaan juh­lim­me myös nel­jät­tä täy­si-ikäi­syy­den saa­vut­ta­nut­ta las­tam­me. Sii­tä on siis jo 18 vuot­ta, kun en­sim­mäi­nen jou­lu­vau­vam­me syn­tyi kak­si ja puo­li viik­koa yli las­ke­tun ajan. Vaik­ka en­nen jou­lua olin­kin sa­no­nut, et­tä ai­na­kaan jou­lua en ha­lua sai­raa­las­sa viet­tää, ku­lui se siel­lä hel­pos­ti ter­veen vau­van kans­sa. Ja it­se­kin olin ihan hy­väs­sä voin­nis­sa, ai­na­kin sii­tä pää­tel­len, et­tä jo vii­den päi­vän ikäi­sen kans­sa aje­lim­me Kes­ki-Suo­meen sis­ko­ni häi­hin. Pak­ka­nen pauk­kui kol­men­kym­me­nen as­teen tie­tä­mil­lä, mut­ta häi­hin piti pääs­tä.

En kui­ten­kaan us­kal­ta­nut ker­toa mat­kas­ta lää­kä­ril­le, en­nen kuin hän soit­ti vas­ta­syn­ty­neen tar­kas­tuk­seen. Jou­lun­py­hien vuok­si sitä ei teh­ty kol­men päi­vän ikäi­sel­le, ku­ten yleen­sä. Tar­kas­tus teh­tiin reis­sus­ta ko­tiu­dut­tu­am­me ja lää­kä­ri to­te­si, et­tei ol­lut ai­em­min teh­nyt­kään vas­ta­syn­ty­neen tar­kas­tus­ta kak­si­viik­koi­sel­le!

Syn­ty­män odot­te­lun ai­ka oli pii­naa­vaa. Sitä ei­vät yh­tään hel­pot­ta­neet ym­pä­ris­tön jos­kus eh­kä haus­koik­si­kin tar­koi­te­tut mut­ta ajat­te­le­mat­to­mat sa­no­mi­set. Erää­seen jou­lu­na­jan ti­lai­suu­teen men­nes­sä­ni isän­tä toi­vot­ti ovel­la: ”Ei­kö se jo ala men­nä?” En heti ta­jun­nut, mitä hän tar­koit­ti, ja ih­met­te­lin­kin, et­tä ei­kö sitä yleen­sä ruu­ka­ta tu­li­jat toi­vot­taa ter­ve­tul­leik­si. Si­sem­mäl­le pääs­ty­ä­ni kuu­lin nais­ten nau­ra­van: ”Suu­ta­rik­si­ko se jäi!?” Sil­loin purs­kah­din it­kuun.

Yk­si juh­lan esi­tyk­sis­tä oli Mat­kal­la-lau­lu. Alun pe­rin rans­ka­lai­nen jou­lu­lau­lu ker­too Joo­se­fin ja Ma­ri­an mat­kas­ta Bet­le­he­miin, yö­si­jan et­si­mi­ses­tä ja sii­tä, kuin­ka heil­le ei ol­lut si­jaa ma­ja­ta­los­sa.

Eh­kä­pä tun­sin jo­tain sa­maa kuin Ma­ria tuo­na yö­nä. Syn­nyt­tä­mi­sen ai­ka lä­he­ni, jän­ni­tys kas­voi. Mis­sä olen sil­loin, min­ne en­nä­tän. Oli­vat­han en­sim­mäis­ten las­te­ni syn­ty­mät ol­leet ai­ka no­pei­ta, ja mat­kaa sil­loi­seen syn­ny­tys­sai­raa­laan oli ko­toa ne­li­sen­kym­men­tä ki­lo­met­riä. Oli tal­vi ja ko­vat pak­ka­set jo mar­ras­kuun lo­pul­ta as­ti. Au­to oli läm­mi­tys­roi­kan pääs­sä sen rei­lun kak­si viik­koa.

Tu­lee mie­leen Sii­o­nin lau­lun 143 sa­nat: ”Hil­jai­ses­sa ki­vus­sa äi­ti las­kee ai­kaan­sa, luo­mis­työs­sä osa­na haa­voit­tu­maan al­tis.” Sil­loin olin niin fyy­si­ses­ti kuin hen­ki­ses­ti­kin al­tis haa­voit­tu­maan. Mut­ta nyt huo­maan, et­tä vuo­det ovat teh­neet teh­tä­vän­sä en­kä muis­ta tuon odo­tuk­sen lop­pu­ai­kaa niin tun­teel­la kuin vie­lä joi­ta­kin vuo­sia sit­ten.

Vaik­ka jos­kus hy­räi­len jou­lu­lau­lun sa­no­ja ”Äi­dil­lä on kyy­ne­lis­sä sil­mä. Oi pilt­ti pie­ni, ei­hän vain sun lii­an kyl­mä lie? Tää maa­il­ma on niin kyl­mä, niin kyl­mä”, niin jou­lu­vau­vam­me ovat tuo­neet per­hee­seem­me pal­jon iloa, kau­neut­ta, ys­tä­viä ja eloa!