Sal­la Pät­si

Jou­lu­kuus­sa saim­me mie­he­ni kans­sa ol­la en­sim­mäi­sen yh­tei­sen kum­mi­lap­sem­me häis­sä, ja kuu­kaut­ta myö­hem­min, tam­mi­kuus­sa, saim­me yh­den­nen­tois­ta yh­tei­sen kum­mi­lap­sem­me.

Olen päh­käil­lyt kum­miut­ta. It­sel­le­ni se on ol­lut ai­na mie­lui­nen, kun­ni­a­teh­tä­vä. Kum­miu­den to­teut­ta­mi­nen käy­tän­nös­sä on ol­lut mo­ni­nais­ta, joh­tu­en eri­näi­sis­tä asi­ois­ta. Huo­maan et­tä muun mu­as­sa ikä, elä­män­ti­lan­ne, asu­mi­se­täi­syys ja ihan pe­rus hen­ki­lö­ke­mia vai­kut­ta­vat kum­mi­suh­tee­seen.

It­sel­lä­ni lä­him­mät kum­mit asui­vat al­kuun sa­mas­sa ra­ken­nuk­ses­sa kun mei­dän per­he. Asuim­me opis­tol­la. Myö­hem­pi­nä vuo­si­na­kin ta­lom­me oli­vat lä­hem­pä­nä toi­si­aan kuin mei­dän ny­kyi­nen ta­lom­me ja pi­ha­sau­na!

Se kum­mi­suh­de oli sem­mois­ta ar­ki­päi­väs­sä elä­mis­tä: synt­tä­reil­lä ja vie­lä kih­la­jai­sis­sa­kin oli help­po käy­dä ja tuli käy­tyä, kut­su­mat­ta­kin. Kum­mi­tä­ti om­pe­li mi­nul­le ha­meen sa­mal­la kun omil­le ty­töil­leen­kin, ja sain si­ni­sen, val­ko­pit­si­sen ha­meen, ihan vaan tou­ko­kuun kun­ni­ak­si.

Toi­set, kau­em­pa­na asu­vat kum­mit oli­vat lä­hin­nä hei­tä, joil­ta oli kiva saa­da lah­ja ja joi­den luo oli eri­tyis­tä pääs­tä yök­si – jos­kus yk­sin, jos­kus si­sa­rus­ten tai serk­ku­jen kans­sa. Kaik­ki kum­mi­ni ovat myös su­ku­lai­si­a­ni, ja jos­kus se har­mit­ti, kun oli­si ol­lut mu­ka­va ol­la ”ihan omia ih­mi­siä”. Tä­dit, se­dät ja enot kun oli­vat sitä myös si­sa­ruk­sil­le­ni.

Olen ko­ke­nut elä­män eri vai­heis­sa lä­hen­ty­nee­ni eri kum­mien kans­sa. Jo­kai­sen kans­sa on joi­tain yh­ty­mä­koh­tia. Tyt­tö­jen ju­tut, esi­koi­sen syn­ty­mät sa­moi­hin ai­koi­hin, asuin­pai­kan lä­hei­syys. Ja elä­män­ti­lan­tei­den muu­tut­tua roo­lit voi­vat vaih­tua niin­kin, et­tä minä saan ol­la se an­ta­ja, aut­ta­ja­kin.

Ajat­te­len, et­tä van­hem­pa­ni ovat va­lin­neet juu­ri nuo ih­mi­set mi­nul­le kas­vu­ka­ve­reik­si. Ja vie­lä ol­les­sa­ni lä­hes vii­si­kymp­pi­nen kaik­ki kuu­si kum­mi­a­ni ovat elos­sa!

Loh­du­tan it­se­ä­ni­kin juu­ri sil­lä, et­tä jos joku kum­mi­lap­sis­ta on jää­nyt etäi­sem­mäk­si, ai­na voi tul­la ai­ko­ja, jot­ka lä­hen­tä­vät. Ja joka ta­pauk­ses­sa jo­kai­sen kans­sa suh­de on oman­lai­sen­sa. Yh­den kans­sa sain ja­kaa ka­rit­soi­den syn­ty­män ih­meen, toi­sen kans­sa mie­he­ni aje­li ym­pä­ri ete­läis­tä Lap­pia opet­ta­en kum­mi­ty­töl­le au­tol­la aja­mi­sen ja­lon tai­don, ja sii­nä si­vus­sa tuli ju­tel­tua pal­jon muu­ta­kin.

It­se­ä­ni on loh­dut­ta­nut myös erään kas­te­pa­pin sa­nat, et­tä asui­pa kum­mi lä­hel­lä tai kau­ka­na, hän voi ai­na ru­koil­la kum­mi­lap­sen­sa puo­les­ta. Se on tär­keä teh­tä­vä, myös kris­til­lis­tä kas­va­tus­ta aja­tel­len. Nyt uu­sim­man kum­mi­lap­sen kas­te­pu­hees­ta ta­ju­sin sen, et­tä kris­til­li­sen kas­va­tuk­sen vel­vol­li­suus kes­tää, niin van­hem­mil­la kuin kum­meil­la­kin, kas­tees­ta rip­pi­kou­luun. Se oli hel­pot­ta­va­kin kuul­la ja ta­ju­ta, mut­ta myös vel­voit­ta­va.

Rip­pi­kou­luun men­nes­sä mi­nun­kin kum­mi­na tu­li­si osa­ta an­taa tu­ke­ni lap­sen van­hem­mil­le ni­me­no­maan kris­til­li­ses­sä kas­va­tuk­ses­sa! Mie­tin, mitä kaik­kea se voi­kaan ol­la. Etä­nä­kin voin ru­kouk­sen ohel­la vaik­ka ti­la­ta Las­ten pol­ku -leh­den, kir­joi­tel­la kir­jei­tä tai lait­taa teks­ti­vies­tiä. Lä­hem­pä­nä asu­vaa voin huo­ma­ta edes ter­veh­dyk­sen ver­ran, seu­ra­hu­li­nas­sa tai mis­sä koh­taam­me­kaan.