Sal­la Pät­si

Nos­tin vii­mei­set pur­jo­si­pu­lit ja pals­ter­na­kat maan eh­dit­tyä jo koh­mee­seen. Uu­sien it­se kas­vat­ta­mien kas­vis­la­jien vie­hä­tys on juu­ri sii­nä, et­tä ai­ka­tau­lu­tus on vie­lä ha­ke­mi­ses­sa ei­kä oi­kein edes tie­dä, mitä siel­tä maas­ta tu­lee. Leu­to­jen syk­sy­jen jat­ku­mi­nen so­pii mi­nul­le, hi­taal­le kii­ruh­ta­jal­le miet­ties­sä­ni, nos­tai­sin­ko ne tä­nään vai jos­kus myö­hem­min.

Lap­set odot­ta­vat tyy­niä pak­ka­söi­tä ja hy­viä luis­te­lu­jäi­tä jär­vel­le. Nii­tä ei ole vuo­siin saa­tu­kaan. Tuu­li ja lumi sot­ke­vat haa­veet. Jää, sit­ten kun sitä tu­lee, on rö­pe­löis­tä ja lu­men peit­tä­mää.

Au­rin­ko läm­mit­tää tä­hän ai­kaan vuo­des­ta vie­lä yl­lät­tä­väs­ti. Tyy­ne­nä päi­vä­nä mie­tin jo, et­tä joko ne vaih­de­vuo­det ja kuu­mat aal­lot is­ki­vät mi­nuun­kin. Ihan piti tak­ki heit­tää pois. Olen ni­mit­täin, ai­na­kin per­heen kes­ken, tun­net­tu yli­pu­keu­tu­mi­ses­ta. Yleen­sä puen lii­kaa vaa­tet­ta. Toi­saal­ta sii­tä on hyvä vä­hen­tää – ja ja­kaa muil­le, vi­lui­sil­le!

Mie­tin, mi­ten hän, joka elää au­rin­ko­e­ner­gi­al­la, pär­jää taas pi­me­än syk­syn ja tal­ven yli. Mie­li pai­nuu ala­ku­loon va­lon ja läm­mön vä­hen­ty­es­sä, ja kun sii­hen li­säk­si vie­lä jat­ku­vat ki­vut vie­vät voi­mia, mi­ten sitä jak­saa. Kun ei muis­ta sitä aa­mua, et­tä oli­si he­rän­nyt vir­ke­ä­nä ja ki­vut­to­ma­na. Sii­tä on niin kau­an. Vai on­ko sitä ol­lut­kaan? Kun tun­tuu, et­tei saa teh­dyk­si mi­tään, vaik­ka koko ajan te­kee­kin kai­ken­lais­ta. Mut­ta kun sii­tä puut­tuu ilo. Sitä vain te­kee, kun on pak­ko.

Sit­ten yh­täk­kiä kas­vo­si va­lais­tu­vat pal­jon pu­hu­vas­ta hy­mys­tä kat­so­es­sa­si mi­nuun.

"Mitä nyt?" ky­syn.

"No kun sun pör­röi­set hiuk­set näyt­tää niin kau­niil­ta, kun au­rin­ko pais­taa nii­hin!"

– –

Ei päi­vän ilok­si enem­pää tar­vi­ta,

kuin yk­si sil­män­täy­si kau­nis­ta kat­sot­ta­vaa.

Tai muis­to sii­tä.

Soi­maan jää­nyt sä­vel­ten kai­ku.

Maa­ria Lei­no­nen