Sal­la Pät­si

Syys­lo­mal­la, kun aje­lin koh­ti syn­nyin­seu­tua Kes­ki-Suo­mea – yk­sin ja vä­lil­lä ra­di­o­ta kuun­nel­len – eh­din miet­tiä taas mo­nen­mois­ta. Muut­to­lin­tu­par­via ih­me­tel­les­sä mie­tin, mikä saa ne len­tä­mään joka vuo­si ai­na uu­des­taan ja uu­des­taan ete­läs­tä tän­ne Poh­jo­laan. Kum­man­ko­han pai­kan ne tun­tee ko­dik­seen? Vai tun­tee­ko ne mo­lem­mat, ku­ten mi­nä­kin? Mi­nul­la ai­na­kin tu­lee pu­hut­tua ko­dis­ta, kun tar­koi­tan tätä ny­kyis­tä asuin­ta­lo­a­ni, mut­ta myös­kin sil­loin, kun pu­hun lap­suus­ko­dis­ta­ni.

Syn­nyin­seu­dul­la on eri­tyi­nen mer­ki­tys iden­ti­tee­tis­sä­ni. Kun ker­ron mis­tä olen, li­sään yleen­sä et­tä "syn­tyi­sin Jäm­säs­tä". En oi­ke­as­taan tie­dä mik­si, mut­ta niin vain tu­lee teh­tyä. Syn­nyin­maa­han­sa­han muut­to­lin­nut­kin pa­laa­vat joka ke­vät!

Ny­ky­ään sa­non kyl­lä­kin, et­tä eh­kä­pä olen jo po­si­o­lai­nen, kos­ka olen yli puo­let elä­mäs­tä­ni tääl­lä asu­nut. Hil­la­suol­la ol­les­sa hok­sa­sin, et­tä men­nei­syyt­tään ei voi muut­taa. Ty­tär ni­mit­täin sa­noi, kun ky­syin mar­ja­ti­lan­net­ta, et­tä "kyl­lä sii­nä oli sem­mo­sia, joi­ta joku ete­läs­tä tul­lut poi­mis, mut­ten minä". Minä, ete­läs­tä tul­lut, poi­min juu­ri nii­tä!

Ajel­les­sa­ni mie­tin myös ku­lu­vaa syk­syä, kuin­ka se on ol­lut iha­nan läm­min ja hi­taal­le ih­mi­sel­le ar­mol­li­nen­kin. Toi­saal­ta toi­voin jo vä­hä­sen vii­le­äm­piä il­mo­ja, kun ar­mei­jas­ta lo­mal­la ole­va poi­ka oli­si ol­lut teu­ras­ta­mas­sa lam­pai­ta ka­ve­ri­na mi­nul­le ja kip­si­jal­kai­sel­le mie­hel­le­ni. Ei­pä vii­len­ty­nyt, tar­peek­si.

Täm­mös­tä se on ag­raa­ri­kult­tuu­ris­sa elä­väl­le. Sii­nä on oma vie­hä­tyk­sen­sä­kin, kun elää osit­tain luon­non eh­doil­la. Elä­mä ei me­ne­kään niin kuin it­se ha­lu­ai­sin, ei­kä ole ai­na en­nal­ta mää­rät­tä­vis­sä. Eh­do­tin Po­si­on ul­ko­maa­lai­sil­le lu­ki­o­lai­sil­le pe­ru­nan­nos­toa: ei sii­hen­kään pys­ty­nyt sa­no­maan etu­kä­teen päi­vä­mää­rää, kun ei tien­nyt min­kä­lai­set säät on. Ja sik­si­pä heil­tä jäi tu­tus­tu­mi­nen suo­ma­lai­sen kult­tuu­rin juu­ril­le, mu­ku­loi­hin.

Sii­nä ajel­les­sa­ni ra­di­os­sa pu­hut­tiin myös ajan­ku­lus­ta: Mitä se on? Ku­luu­ko ai­ka, jos em­me tee mi­tään? Voim­me­ko saa­da sen kiin­ni? Joku to­te­si, et­tä em­me ai­na­kaan juok­se­mal­la, vaan pi­kem­min­kin py­säh­ty­mäl­lä! Ja se­hän so­pii mi­nul­le, joka olen niin yk­si­ai­voi­nen, et­ten osaa teh­dä kah­ta asi­aa yh­tä ai­kaa. En edes syö­dä ja kuun­nel­la. Mie­luum­min py­säh­dyn ja olen täs­sä het­kes­sä.

Täl­lä mat­kal­la­kin py­säh­dyin muu­ta­man ker­ran: tan­kil­le, kah­vil­le, pyö­rän os­toon ja myös kir­jaa­maan aja­tuk­sia pa­pe­ril­le tätä blo­gia var­ten. Jat­ka­es­sa­ni mat­kaa poi­min lif­ta­ri­ty­tön kyy­tii­ni. Kun hän sat­tui­kin ole­maan ita­li­a­lai­nen, ja mi­nun eng­lan­nin kie­len tai­to­ni ei ole ko­vin hyvä, us­ko­kaa tai äl­kää, olin mel­kein pu­hu­mat­ta pari sa­taa ki­lo­met­riä! It­sek­seen aja­es­sa­kin hö­pö­tän ää­neen enem­pi, lau­lan ja pu­he­len. Ja sii­nä hil­jaa ol­les­sa eh­ti mie­leen hii­piä pie­ni pel­ko, näin tau­ti­se­na ai­ka­na – minä ja mi­nun pää­hän­pis­to­ni!

Ker­ran otin kyy­tiin kak­si lif­ta­ria ja toin ne meil­le. Oli­vat kol­me yö­tä: nos­tet­tiin pork­ka­noi­ta, sau­not­tiin sa­vu­sau­nas­sa ja mi­tä­hän kaik­kea lie. Ja erääl­lä lif­ti­reis­sul­la­ni ta­pa­sin mie­hen, jos­ta tuli vuot­ta myö­hem­min avi­o­mie­he­ni!

Pe­ril­le pääs­ty­ä­ni to­te­sin, et­tä oli­pa taas mu­ka­va pääs­tä su­ku­lais­ten pa­riin, tun­tea kuu­lu­van­sa jo­hon­kin, tun­tea ole­van­sa odo­tet­tu!

Ol­la odo­tet­tu. Se has­su täti, jol­la ei ole äly­pu­he­lin­ta. Sil­ti osaa suun­nis­taa uu­siin paik­koi­hin etu­kä­teen kar­tas­ta kat­so­mal­la, mie­leen pai­na­mal­la ja lo­put in­tui­ti­ol­la. Tai se ty­tär ja käly, joka enem­pi jut­te­lee kun te­kee.

Sem­mo­nen kar­pa­lo­suo­kin löy­tyi tuol­ta syn­nyin­seu­duil­ta­ni, et­tä en­pä ole mois­ta en­nen näh­nyt! Kau­nii­ta pu­nai­sia pal­le­roi­ta sam­ma­len sy­lei­lys­sä. Nii­tä poi­mi­vien las­ten lois­ta­vat sil­mät, jois­sa tai­si kyl­lä­kin kii­lua €urot, ku­ten Roo­pe-An­kal­la kon­sa­naan!

Yö­pöy­däl­lä oli SRK:n kus­tan­ta­ma kir­ja "Nai­set vies­tin­vie­ji­nä". Lu­es­ke­lin sitä ja to­te­sin, et­tä kaut­ta ai­kain nai­set on miet­ti­nyt sa­mo­ja asi­oi­ta kuin minä nyt. Loh­dul­lis­ta.

Ko­to­na oli mu­ka­vaa ja tut­tua ol­la. Rak­kai­den pa­ris­sa. Py­säh­tyä ja vä­hän teh­dä­kin jo­tain.

Ko­toa läh­te­mi­seen liit­tyy ai­na pie­ni hai­keus. Eten­kin sil­lon on aja­tus, et­tä vie­lä­kö näh­dään. Toi­saal­ta loh­tu­na on se, et­tä jos ei tääl­lä, niin vie­lä on se yk­si koti, tai­vaan koti, jos­sa toi­vom­me ker­ran ta­paa­vam­me kaik­ki rak­kaat.

Pa­lat­tu­a­ni, tääl­lä toi­ses­sa ko­dis­sa, on myös odot­ta­jia, eläi­met ja ih­mi­set, pyyk­ki­lä­jät ja vil­lat, näl­käi­set suut, ko­ti­läk­syt, blo­gin pa­lau­tus, vel­vol­li­suu­det ja oi­keu­det. Mer­ki­tyk­sel­li­nen elä­mä, kuu­lu­mi­nen jo­hon­kin.