Mie­tin ja pyö­rit­te­len lau­sei­ta mie­les­sä­ni, ja sa­no­ja täyn­nä ole­via pa­pe­rei­ta­kin on jo pino. Voin­ko sit­ten­kään kir­joit­taa täs­tä ai­hees­ta, vaik­ka ys­tä­vä­ni­kin kan­nus­ti sii­tä kir­joit­ta­maan?

Pu­he­lin­kes­kus­te­lu tu­lee kuin ti­lauk­ses­ta. Ai­he on juu­ri sama. Mi­ten lä­hes­tyi­sin epäi­lys­ten al­la ole­vaa tai jo us­kon­sa kiel­tä­nyt­tä lä­heis­tä? Mi­ten oli­si hyvä toi­mia ja pu­hua?

"An­na Her­ra herk­kä mie­li, lä­hes­tyä hor­ju­vaa. To­tuu­den ja tai­don kie­li, pu­hu­tel­la tor­ju­vaa..."

Kan­nus­tan­ko las­ta­ni jat­ka­maan ys­tä­vyyt­tään us­kos­ta luo­pu­neen nuo­ren kans­sa vai ke­ho­tan­ko jät­tä­mään hä­net – sii­nä pe­los­sa et­tä epä­us­ko val­taa lap­se­ni­kin? Mi­ten toi­voi­sin it­se­ä­ni tai esi­mer­kik­si omaa las­ta­ni koh­del­ta­van vas­taa­vas­sa ti­lan­tees­sa? Si­tä­kö, et­tä mi­nut hy­lät­täi­siin ja mi­nua kar­tet­tai­siin kuin rut­to­sai­ras­ta? Jä­tet­täi­siin po­ru­kas­ta pois, kos­ka en kuu­lu jouk­koon.

Ym­mär­rän van­hem­pien huo­len lap­sen­sa puo­les­ta, mut­ta oli­si hyvä muis­taa, et­tä rak­kau­del­la saa­daan ai­kaan hy­vää toi­sin kuin vi­hal­la ja hyl­kää­mi­sel­lä.

Oli­si­ko hyvä toi­mia si­ten kuin kum­mi­tä­ti­ni nuo­ruu­des­sa­ni ke­hot­ti: Ole yh­tey­des­sä us­kos­ta luo­pu­nee­seen ja jut­te­le us­kos­ta. En­nen kaik­kea: vä­li­tä hä­nes­tä – sil­loin­kin, jos hän ajat­te­lee us­kos­ta hy­vin eri ta­val­la kuin mitä it­se ajat­te­let.

Mo­nes­ti olen muis­ta­nut läm­möl­lä kum­mi­tä­ti­ä­ni. Hän hoi­ti hy­vin kum­min teh­tä­vään­sä: tuki van­hem­pia kris­til­li­ses­sä kas­va­tuk­ses­sa.

Lä­hei­sen us­kon kiel­tä­mi­nen tuo pin­taan mo­nen­lai­sia tun­tei­ta. Jos ky­sees­sä on oma lap­si, saat­taa et­siä vir­hei­tä omas­ta kas­va­tuk­ses­taan. Saat­taa ko­kea vi­haa, voi­mat­to­muut­ta, pel­koa, epäi­lyk­siä, pet­ty­mys­tä, su­rua. Ja eri­tyi­ses­ti rak­kaut­ta ja kii­tol­li­suut­ta tuo­ta lä­heis­tä koh­taan.

It­se olen saa­nut loh­tua seu­ra­pu­heis­ta, Sii­o­nin lau­luis­ta ja ru­kouk­ses­ta. Ja myös kes­kus­te­luis­ta. Sii­tä, et­tä lap­si tai ys­tä­vä ker­too ko­ke­van­sa, et­tä hä­nes­tä vä­li­te­tään niin ko­to­na kuin lä­hi­pii­ris­sä­kin. Et­tä hä­net hy­väk­sy­tään ih­mi­se­nä, vaik­ka te­ko­ja ei ai­na hy­väk­syt­täi­si­kään. On ol­lut kos­ket­ta­vaa kuul­la: ”Hyvä kun otit pu­heek­si." ”Kii­tos, kun hait mi­nut ko­tiin.”

Eri­tyi­ses­ti oman lap­sen ja nuo­ren kans­sa kes­kus­tel­les­sa tun­teet se­koit­tu­vat to­si­a­si­oi­hin. Kes­kus­te­lu on jos­kus kaik­kea muu­ta kuin ra­ken­ta­vaa, vaik­ka sii­hen ha­lu­aa pyr­ki­ä­kin. Saat­taa tul­la mö­kö­tys­tä, huu­toa tai pai­kal­ta pa­ke­ne­mis­ta.

Jos­kus so­pi­vat sa­nat tun­tu­vat löy­ty­vän hel­pos­ti, osaa rak­kau­del­la ja ar­mo edel­lä lä­hes­tyä. Roh­ke­nee pu­hua suo­raan mut­ta ar­vos­ta­vas­ti. Jos­kus ti­lan­ne on niin tu­leh­tu­nut, et­tä ei tie­dä mitä sa­noi­si, et­tei sa­noi­si jo­tain sel­lais­ta, joka pa­hen­tai­si ti­lan­net­ta en­nes­tään.

Pi­dem­män pääl­le pu­hu­mat­to­muus ei kui­ten­kaan ole hyvä rat­kai­su. Ajat­te­len, et­tä jos asi­at ei­vät ole hy­vin, ne nä­ky­vät ih­mis­suh­teis­sa, vaik­ka niis­tä ei pu­hut­tai­si. Jos on sa­lai­lua, se hier­tää vä­le­jä.

It­se us­kon pu­hu­mi­sen mer­ki­tyk­seen. Tai yli­pään­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­seen, vaik­ka kir­joit­ta­mal­la. Jos on it­se kir­joit­ta­nut päi­vä­kir­jaa nuo­re­na, nii­hin teks­tei­hin kan­nat­taa pa­la­ta. Si­ten voi eh­kä pa­rem­min ym­mär­tää nuo­ren miet­tei­tä.

Olen ko­ke­nut, et­tä asi­at ei­vät yleen­sä sel­ke­ne, jos nii­tä miet­tii vain yk­sin mie­les­sään. Ai­na­kin mi­nun mie­li­ku­vi­tuk­sel­la­ni ne saat­ta­vat pai­sua ja muut­tua hir­vi­öik­si! Yleen­sä ai­na, kun on us­kal­ta­nut ava­ta suun­sa ja pur­kaa tun­to­jaan jol­le­kin, vaik­ka ihan ven­to­vie­raal­le­kin, huo­maa, et­tä en ole yk­sin aja­tus­te­ni kans­sa.

Tu­kea löy­tyy jos­kus yl­lät­tä­väl­tä­kin ta­hol­ta. Jos­kus aja­tuk­sia voi sel­ven­tää kes­kus­te­lu sel­lai­sen ih­mi­sen kans­sa, jol­la on täy­sin eri ar­vo­maa­il­ma kuin it­sel­lä­ni, mut­ta esi­mer­kik­si mo­nen­lais­ta elä­män­ko­ke­mus­ta.

Mi­nua on mie­ti­tyt­tä­nyt eräi­den tut­ta­vie­ni ko­ke­muk­set. Toi­sel­ta us­ko­vai­set ky­syi­vät kuu­lu­mi­sia vas­ta sit­ten, kun hän oli jo us­kon me­net­tä­nyt. Sitä en­nen ke­nel­lä­kään ei tun­tu­nut hä­nen kuu­lu­mi­sen­sa kiin­nos­ta­van. Toi­nen taas ih­met­te­li sitä, et­tä ku­kaan ei ky­sy­nyt, mik­si hän luo­pui us­kos­ta. Tuli tun­ne, et­tä se ei lii­kut­ta­nut ke­tään.

Eh­kä mei­dän pi­täi­si yleen­sä­kin ol­la enem­män kiin­nos­tu­nei­ta lä­hei­sis­täm­me. Vai ha­lu­am­me­ko me ih­mi­set oi­ke­as­ti tie­tää, mitä lä­hei­sil­lem­me oi­ke­as­ti kuu­luu? On­ko hel­pom­paa ol­la tie­tä­mä­tön? Oli­si­ko mei­dän hyvä ky­syä niin kuin en­nen van­haan: "Olet­ko Ju­ma­las­sa ter­ve? Mi­ten on us­ko­si lai­ta?"

Mitä jos us­kal­tai­sim­me ju­tel­la us­kos­ta epä­us­kois­ten kans­sa­kin? Vaik­ka­pa si­ten kuin 25 vuot­ta sit­ten lap­suus­ko­dis­sa­ni: Meil­lä oli käy­mäs­sä ohi­kul­ki­joi­ta, jot­ka ei­vät tun­te­neet toi­si­aan. Vii­mek­si tul­lut­ta ter­veh­dit­tiin "Ju­ma­lan ter­veel­lä" ja hän vas­ta­si: " Ikä­vä kyl­lä en voi vie­lä vas­ta­ta sa­mal­la lail­la."

En muis­ta, et­tä ti­lan­ne oli­si ol­lut kiu­saan­tu­nut tai nolo. Pi­kem­min­kin pu­hut­te­le­va. Ja mikä pa­ras­ta, tuo mies sai sinä il­ta­na us­koa syn­tin­sä an­teek­si ja on saa­nut ol­la us­ko­mas­sa tä­hän päi­vään as­ti.

Se ta­pah­tu­ma oli mi­nul­le niin mer­kit­tä­vä, et­tä koen sil­lois­ten pai­kal­la­o­li­joi­den kans­sa jo­tain eri­tyis­tä yh­teen­kuu­lu­vuut­ta. Muis­te­len sitä mo­nes­ti, ja toi­von et­tä jo­kai­nen, joka ei vie­lä us­ko, sai­si ko­kea pa­ran­nuk­sen ih­meen.

Pi­de­tään ovi au­ki, vä­li­te­tään. "Niin kau­an kuin on elä­mää, on toi­voa."