Is­tah­din soh­val­le, kä­des­sä­ni pa­pe­ri­ver­sio Päi­vä­mies-leh­des­tä. Vaik­ka olen­kin verk­ko­leh­den blo­gis­ti, pa­pe­ri­leh­ti on mi­nul­le hel­pom­pi ja lu­e­tum­pi, tut­tu ja tur­val­li­nen.

Se­lai­len ja luen. Mie­len­kiin­toi­nen ha­vain­to­ni on, et­tä mo­nes­ti blo­gi­ai­hee­ni tai muu­ten vain mie­les­sä pyö­ri­vät aja­tuk­set löy­ty­vät tois­ten­kin kir­joi­tuk­sis­ta. Lie­nee­kö asi­oi­den ajan­koh­tai­suus vai ihan vaan sat­tu­ma.

Mie­he­ni läk­si juu­ri seu­ra­mat­kal­le. Pu­he­lin taas ää­neen sitä, mi­ten lap­se­na toi­voin, et­tä oli­si­pa mei­dän­kin isä pu­hu­ja, niin pää­si­si ai­na mu­kaan, mil­loin min­ne­kin. Nyt mi­nul­la oli­si jo kak­si­kym­men­tä vuot­ta ol­lut mah­dol­li­suus pu­hu­ja­mie­he­ni mat­kaan läh­teä, mut­ta to­del­li­suu­des­sa ko­vin har­voin olen pääs­syt. Nyt­kin po­den syysf­luns­saa ja har­mik­se­ni en pääs­syt­kään mu­kaan Ra­nu­al­le, jon­ka koen yh­dek­si ko­ti­rau­ha­nyh­dis­tyk­sek­se­ni. Olin siel­lä tal­ven opis­tos­sa 30 vuot­ta sit­ten. Mo­nia tut­tu­ja kas­vo­ja siel­lä on vie­lä­kin. Ys­tä­vi­ä­kin. Muu­ta­mia rak­kai­ta on siir­ty­nyt jo ajas­ta iä­i­syy­teen, mut­ta he­kin kuu­lu­vat muis­ti­ku­vis­sa­ni sin­ne edel­leen.

Suvi Myl­ly­mä­ki miet­ti blo­gis­saan (16.8.) seu­ra­mat­ko­ja isän­sä mat­kas­sa. Kuin­ka hä­nel­lä vii­mei­sel­lä ker­ral­la jo no­lot­ti, kun iso­na tyt­tö­nä vie­lä oli mu­kaan läh­te­nyt. On­nek­si minä olen sen iän jo ylit­tä­nyt, en­kä ta­jua no­los­tel­la. Mie­luus­ti läh­den, ai­na kun vaan pää­sen.

Seu­raa­va Päi­vä­mie­hen jut­tu, joka si­vu­aa vii­me­ai­kai­sia aja­tuk­si­a­ni, on jut­tu isos­kou­lu­tuk­ses­ta. Olim­me mie­he­ni kans­sa lei­rin­ve­tä­ji­nä Rau­ti­o­saa­ren lei­ri­kes­kuk­ses­sa, ja niin me, kuin suu­ri osa iso­sis­ta­kaan, em­me ol­leet saa­neet kou­lu­tus­ta hom­maan. Kou­lu­tuk­sia piti ol­la, mut­ta ko­ro­na­ra­joi­tus­ten ta­kia ne pe­ruun­tui­vat. Mut­ta luot­ta­mus oli kova mei­tä koh­taan, kos­ka saim­me ve­tää 3.–4.-luok­ka­lais­ten syys­lei­rin! Kou­lu­tuk­sen an­si­os­ta tu­li­si var­mas­ti mon­ta hy­vää ja tär­ke­ää asi­aa huo­mi­oi­tua jo etu­kä­teen. Nyt voi ol­la jäl­ki­vii­sas ja lait­taa it­sel­le ylös asi­oi­ta, joi­ta voi­si teh­dä eri ta­val­la.

Ase­tim­me lei­ril­lem­me yh­den ta­voit­teen: et­tä jo­kai­nen lei­ri­läi­nen sai­si niin mu­ka­van ko­ke­muk­sen, et­tä ha­lu­ai­si tul­la lei­ril­le vie­lä uu­des­taan. Toi­sin kuin mie­he­ni, joka noin 50 vuot­ta sit­ten oli ol­lut lei­ril­lä, ei­kä ai­ko­nut enää kos­kaan läh­teä. Mut­ta kun 25 vuot­ta sit­ten hän lu­pa­si tah­toa niin myö­tä- kuin vas­ta­mä­es­sä, niin läk­si mi­nul­le ka­ve­rik­si tuon­ne­kin.

Lop­pu­ti­lai­suu­des­sa ky­sel­tiin lei­ri­läis­ten tun­te­muk­sia. Hy­viä tuli pal­jon, muun mu­as­sa isos­ten kans­sa vie­tet­ty ai­ka, pe­lit, lei­kit, va­paa yh­des­sä­o­lo, hau­taus­maal­la käyn­ti ja sa­vu­sau­no­mi­nen. Huo­no­ja asi­oi­ta oli­vat pään­ko­laut­te­lu ylä­sän­kyyn (var­maan­kin sa­no­ja nuk­kui ala­sän­gys­sä) ja se, et­tä her­kut ki­os­kis­sa oli­vat mak­sul­li­sia. Joh­to­pää­tök­sem­me on, et­tä lei­ri­läi­set oli­vat san­gen tyy­ty­väi­siä. Ja eh­kä koh­de­ryh­mä oli meil­le en­si­ker­ta­lai­sil­le juu­ri so­pi­va: moni lei­ri­läi­nen­kin oli en­sim­mäis­tä ker­taa lei­ril­lä. Tur­his­ta ei va­li­tet­tu, ol­tiin tyy­ty­väi­siä sii­hen, et­tä lei­ri to­teu­tui ja sin­ne pääs­tiin!

Alun al­ka­en lu­pau­duin lei­rin ve­tä­jäk­si, kos­ka olin kuul­lut, et­tä mo­nes­ti lei­re­jä jou­du­taan pe­ru­maan juu­ri ve­tä­jä­pu­lan ta­kia. Var­sin­kin las­ten lei­reil­le oli­si yleen­sä tu­li­joi­ta enem­män kuin mitä pys­ty­tään ot­ta­maan. To­te­sin myös sen, et­tä me jo­kai­nen osaam­me teh­dä oman­lai­sem­me lei­rin. Toi­nen on in­nok­kaam­pi lii­kun­nal­li­ses­ti ja jak­saa tou­hu­ta las­ten kans­sa ener­gi­sem­piä jut­tu­ja. Joku toi­nen osaa läm­mit­tää sa­vu­sau­nan ja ol­la ”sau­na­tont­tu­na” ker­toil­len ta­ri­noi­ta ja vaik­ka ha­vain­nol­lis­ta­en ihon tun­to­herk­kyyt­tä eri ke­ho­no­sis­sa ha­vun­neu­las­ten avul­la.

Lei­rin lo­puk­si oli lei­ri­seu­rat, ja in­nok­kaat lei­ri­läi­set sai­vat lu­kea pu­hu­jal­le raa­ma­tun­teks­tin. Pu­heen jäl­keen yk­si ty­töis­tä sa­noi penk­kiin tu­le­val­le pu­hu­jal­le: ”Hyvä puhe!” Spon­taa­ni kom­ment­ti lii­kut­ti ai­na­kin mi­nua. Saim­me py­säh­tyä lei­ril­lä myös tär­keim­män ää­rel­le, kuul­la evan­ke­liu­mia ja ko­kea, et­tä ”kun on tur­va Ju­ma­las­sa”, meil­lä ei ole mi­tään hä­tää.

Olen lu­pau­tu­nut jo en­si vuo­den vas­taa­val­le lei­ril­le ve­tä­jäk­si, ja tä­män ko­ke­muk­sen pe­rus­teel­la eh­kä pi­dän lu­pauk­se­ni. Toi­nen ve­tä­jä sa­noi kyl­lä­kin, et­tä ”minä en ole lu­pau­tu­nut...” Näh­tä­väk­si jää, tah­too­ko hän vie­lä vuo­den pääs­tä­kin.