Sal­la Pät­si

Niin­pä tuli pi­det­tyä ke­sä­lo­maa blo­geis­ta. Aja­tuk­sia kyl­lä tuli ja meni, mut­ta nii­den saat­ta­mi­nen kir­jai­mik­si ei luon­nis­tu­nut. Sitä miet­ti sa­na­muo­to­ja ja kaik­kea muu­ta, mut­ta jos­pa aja­tuk­set oli­si­vat nyt te­key­ty­neet ja oli­si sa­don­kor­juu­ai­ka!

Ke­sä­ni meni suu­rim­mal­ta osin ko­to­sal­la, pi­ha­sal­la ja ul­ko­sal­la. Yleen­sä saa­pu­sal­la, kos­ka ke­sä­työ­ni oli taas täs­sä pi­ha­pii­ris­sä, mu­seo-op­paa­na. Tänä ke­sä­nä se pai­not­tui vii­kon­lop­pui­hin, mikä ei ko­ke­muk­se­ni mu­kaan ol­lut mu­ka­vin vaih­to­eh­to. Juh­lat ja isot seu­rat kun yleen­sä ovat juu­ri ke­sä­vii­kon­lop­pui­na. Seu­ra­ra­di­o­ta­han pys­tyi taas kuun­te­le­maan mu­se­o­vie­rai­ta odo­tel­les­sa ja rip­pi­juh­lat­kin saa­tiin jär­jes­tet­tyä työn ohes­sa. Tai toi­sin päin…

Mu­se­os­sa kä­vi­jöi­tä oli­si voi­nut ol­la enem­män­kin, mut­ta toi­saal­ta tyk­kään, et­tä on ai­kaa hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti opas­taa ja ju­tel­la asi­ak­kai­den kans­sa. Ja jos­pa täs­sä­kin laa­tu kor­vaa mää­rän!

Ai­no­at seu­rat, joi­hin ke­säl­lä pää­sin pai­kan pääl­le, oli mu­se­ol­la pi­de­tyt Po­si­on Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­rat. Se on jo pe­rin­ne, ja ha­lu­am­me jat­kaa sitä mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan, kos­ka pa­lau­te on ol­lut niin po­si­tii­vis­ta ja it­sel­le­ni­kin se on mu­ka­va het­ki. Mu­se­on pir­tis­sä on oma tun­nel­man­sa. Tänä ke­sä­nä siel­lä oli har­moo­ni sä­es­tys­soit­ti­me­na, ja se loi en­ti­van­hais­ta su­vi­seu­ra­tun­nel­maa ai­na­kin mi­nul­le!

Saim­me ke­sän lo­puk­si vie­raik­sem­me tä­te­jä­ni ja enon puo­li­soi­neen. Oi, mi­ten oli iha­na saa­da lap­suu­des­ta as­ti tu­tut ih­mi­set ky­lään. Sa­mat ih­mi­set, eri tupa. (Mum­mo­las­sa Hon­ka­vaa­ral­la oli tupa, meil­lä tääl­lä sa­no­taan pirt­ti.)

Elo­kuun puo­li­vä­lis­sä kä­vin Jäm­sän opis­tol­la en­tis­ten jäm­sä­läis­ten kurs­sil­la. Sii­nä­kin oli sa­maa tut­tua ja tur­val­lis­ta oloa. Lap­suu­des­ta tut­tu­ja ih­mi­siä ja ko­ti­o­pis­to. Toi­saal­ta en­nen kurs­sia mie­tin, us­kal­lan­ko koh­da­ta men­nei­syy­teen kuu­lu­nei­ta ih­mi­siä, kos­ka ei­hän kaik­ki sin­ne liit­ty­vä ole po­si­tii­vis­ta. Vä­hän pe­lot­ti­kin, mit­kä muis­tot nou­se­vat mie­leen tu­tus­sa ym­pä­ris­tös­sä, tut­tu­jen ih­mis­ten pa­ris­sa. Vai voi­ko aja­tuk­siin ja muis­toi­hin vai­kut­taa? Kas­vaa­ko se, jota ruo­kin? Saa­ko ne­ga­tii­vi­sis­ta muis­tois­ta pu­hua? Olo on hiu­kan kiu­sal­li­nen, jos kuun­te­lee tois­ten mu­ka­via muis­to­ja ja ko­kee, et­tei it­se ole nii­tä ai­na ja­ka­nut. Sa­man­kin ti­lan­teen ovat voi­neet ko­kea eri ih­mi­set eri ta­val­la. Näi­tä olen miet­ti­nyt ja pyö­ri­tel­lyt mie­les­sä­ni pää­ty­en sii­hen, et­tä myös ne­ga­tii­vi­sis­ta asi­ois­ta ja ko­ke­muk­sis­ta pi­tää voi­da pu­hua, ei eh­kä kai­kil­le, mut­ta edes jol­le­kin. Se on ja­ka­mis­ta. Ver­tais­tu­kea. Ko­ke­mus­ta sii­tä, et­tä minä en ole ai­noa epä­on­nis­tu­nut, vaan ih­mi­se­lo on kaut­ta ai­kain ol­lut ai­ka sa­man­lais­ta kaik­ki­ne kou­ke­roi­neen.

Men­nee­nä ke­sä­nä opin ja koin muun mu­as­sa, et­tä van­huk­sis­ta tu­lee taas lap­sia, ja et­tä mi­ni­ät ovat uu­sien ta­po­jen tuo­ji­na, ai­na­kin näin su­ku­ta­loon tul­lei­na, ken­ties jopa ko­et­tu uh­kak­si ta­lon ja su­vun pe­rin­teil­le. Näin on ol­lut eh­kä kaut­ta ai­kain. Mi­ni­ät ovat saat­ta­neet ol­la syy­päi­tä esi­mer­kik­si kyn­nys­ten ku­lu­mi­seen. Ver­hot ja ul­ko-oven vä­ri­kin ovat saat­ta­neet uu­den mi­ni­än myö­tä muut­tua ihan eri­lai­sik­si, kei­nu­tuo­li­kin vaih­taa paik­kaa pir­tis­sä!

So­peu­tu­mi­nen vie ai­kaa. Se, et­tä ta­ju­aa, et­tä en­ti­nen ko­ti­ni ei ole­kaan enää mi­nun, vaan jon­kun muun. Ja jo se, et­tä siel­lä joku elää ja asuu, on hyvä jut­tu! Ei­kä­hän mi­kään muu kuin Ju­ma­lan sana säi­ly sa­ma­na täs­sä elä­mäs­sä. Näin sen kuu­luu­kin ol­la.