Au­rin­ko pais­taa pil­vet­tö­mäl­tä tai­vaal­ta ja puh­taan val­kea, yöl­lä sa­ta­nut, uu­si lumi häi­käi­see niin, et­tä sil­miin sat­tuu. Het­ken ku­lut­tua on kuin joku sam­mut­tai­si va­lot. Mai­se­ma on har­maa ja täyn­nä tuu­les­sa len­tä­viä hiu­ta­lei­ta.

Mie­tin, et­tä ke­väi­nen päi­vä on jos­kus kuin ih­mis­mie­li, sa­maan het­keen kät­key­tyy sekä ilo et­tä kai­puu.

Nel­jä­kym­men­tä vuot­ta sit­ten sain pik­ku­sis­kon. Hä­nen syn­ty­mäs­tään en juu­ri­kaan muis­ta mi­tään, mut­ta mie­lee­ni on jää­nyt se, kun viik­koa ai­kai­sem­min muu­tim­me uu­teen, vas­ta ra­ken­net­tuun ko­tiin. Pie­nen mat­kan pää­hän, tien taak­se. Muut­to­a­pu­na oli­vat opis­ton po­jat, opis­ton trak­to­rin kera. Muu­tim­me siis opis­tol­ta omaan ko­tiin.

Muis­tan myös tuo­hon muut­to­ai­kaan liit­ty­vän har­mi­tuk­sen, kun serk­ku­tyt­tö eh­ti viet­tää vii­si­vuo­tis­synt­tä­rin­sä uu­des­sa ko­dis­saan, ihan mei­dän naa­pu­ris­sa, mut­ta mi­nun syn­ty­mä­päi­vää juh­lit­tiin van­has­sa ko­dis­sa, opis­tol­la.

Eh­kä oma syn­ty­mä­päi­vä oli vii­si­vuo­ti­aal­le mer­kit­tä­väm­mäl­tä tun­tu­va asia kuin pik­ku­sis­kon syn­ty­mä, kun tuo ti­lan­ne jäi mie­leen.

Nyt, kun pik­ku­sis­ko­ni täyt­ti vas­ti­kään 40 vuot­ta, olen ym­mär­tä­nyt, mi­ten tär­keä ih­mi­nen hän mi­nul­le on!

En pääs­syt sis­ko­ni syn­ty­mä­päi­vä­juh­liin, mut­ta sain ku­via siel­tä ja iloit­sin hä­nen on­nes­taan. Sa­mal­la tun­sin hai­keut­ta, kun en it­se pääs­syt mu­kaan.

Jäin miet­ti­mään, on­ko mi­nul­la oi­keus ker­toa oma kai­pauk­se­ni yh­des­sä­o­los­ta naut­ti­vil­le. Lai­men­nan­ko hei­dän ilo­aan, jos ker­ron? Vai it­ken­kö yk­sin, pii­los­sa, omaa yk­si­näi­syyt­tä­ni?

Ker­roin kui­ten­kin vä­hän tun­teis­ta­ni. Tar­koi­tuk­se­ni ei ol­lut la­tis­taa hei­dän ilo­aan, vaan ker­toa sii­tä, et­tä kai­paan hei­tä. Hei­dän seu­raan­sa, yh­des­sä­o­loa. Et­tä olen kii­tol­li­nen si­sa­ruk­sis­ta puo­li­soi­neen, sii­tä et­tä meil­lä on hy­vät vä­lit – muus­sa­kin mie­les­sä kuin maan­tie­teel­li­ses­ti, sa­dois­sa ki­lo­met­reis­sä!

Jäin myös miet­ti­mään sitä, et­tä voin­ko va­li­ta nä­kö­kul­ma­ni: ajat­te­len­ko, et­tä minä jään pait­si jos­tain vai huo­maan­ko sen, mitä mi­nul­la on. Voi­han ol­la, et­tä joku muu toi­voi­si it­sel­leen juu­ri sitä, mitä minä olen saa­nut.

Vuo­sia sit­ten eräs ys­tä­vä poh­ti juu­ri tuo­ta sis­kol­le­ni. Et­tä mi­nul­la on pal­jon sel­lais­ta, mitä moni ha­lu­ai­si elä­mään­sä.

Sil­loin­kin oli­vat muut si­sa­ruk­set ys­tä­vien kera yh­des­sä ja minä tääl­lä kau­ka­na yk­sin.

Tai en ol­lut yk­sin, mut­ta eh­kä yk­si­näi­nen. Se oli ai­kaa, kun vie­lä hain paik­kaa­ni tääl­lä poh­joi­ses­sa, uu­des­sa pai­kas­sa, ym­pä­ris­tös­sä, yh­tei­sös­sä.

Mi­nus­ta tuon ys­tä­vän, lap­suus­ko­ti­ni naa­pu­rin isän, aja­tuk­ses­sa oli vii­saut­ta – niin kuin hä­nen sa­nois­saan mo­nes­ti muul­loin­kin!

Anop­pi­ni, hän, jon­ka pa­ras mi­niä olen, ky­syi pari viik­koa sit­ten, et­tä olen­ko kos­kaan ka­tu­nut tän­ne tu­lo­a­ni. Li­sä­si vie­lä, et­tei tar­vit­se vas­ta­ta. Vas­ta­sin, ja mie­les­tä­ni re­hel­li­ses­ti: "En ole ka­tu­nut!"

Ai­na ei ole ol­lut help­poa, mut­ta tän­ne tu­lo­a­ni en ole ka­tu­nut. Koen sen suu­re­na joh­da­tuk­se­na. On­han tämä elä­mä­ni yh­den tai use­am­man­kin unel­ma­ni täyt­ty­mys.

Tääl­lä on koti ja rak­kai­ta ih­mi­siä. Tääl­lä viih­dyn. Yk­si­no­los­ta­kin olen op­pi­nut naut­ti­maan. Ja täs­sä­kin pä­tee se, et­tä on hyvä tyy­tyä on­neen­sa.

Unel­mien­sa eteen­hän kan­nat­taa teh­dä töi­tä ja näh­dä vai­vaa­kin.

Lap­set ja mies kuu­le­vat ja muis­ta­vat var­mas­ti toi­sen­lai­si­a­kin tun­te­muk­sia ja sa­no­mi­sia, jot­ka on sa­not­tu tur­me­luk­ses­sa ja vä­sy­nee­nä. Mut­ta mi­nua tun­tien he eh­kä osaa­vat kui­ta­ta ne äi­din tun­teen­pur­kauk­si­na tai pal­jon pu­hu­val­la vil­kai­sul­la sei­nä­ka­len­te­riin.

Ih­mis­mie­li, ai­na­kin mi­nun, on to­del­la­kin kuin ke­väi­nen päi­vä. Myrs­kyä ja au­rin­koa lo­mit­tain, va­roit­ta­mat­ta­kin.

Pal­jon vaa­di­taan kär­si­väl­li­syyt­tä, ym­mär­rys­tä, jous­toa, rak­kaut­ta ja an­teek­si­an­ta­mus­ta. Nii­tä on on­nek­si riit­tä­nyt, puo­lin ja toi­sin.