Ih­met­te­len jos­kus muu­ta­mia luon­teen­piir­tei­tä it­ses­sä­ni. Ne juon­ta­vat var­maan juu­ren­sa muis­tin ulot­tu­mat­to­miin, ai­kaan, jos­ta on jää­nyt mie­len kan­kaal­le vain eri­sä­vyi­siä hi­pai­su­ja, ken­ties tun­nel­man poh­ja­vä­ri.

Ko­ti­ni oli ne­li­vuo­ti­aak­si as­ti Kai­nuun kor­ves­sa, kär­ry­tien pääs­sä, ta­los­sa il­man säh­kö­jä ja mu­ka­vuuk­sia. Van­hem­pie­ni häi­tä oli juh­lit­tu elo­kuun alus­sa. Ver­hot oli ko­ris­tel­tu ruis­ku­kil­la, ul­ko-oven­pie­liä kier­si ha­vu­köyn­nös. Ko­ti­ta­los­sam­me oli suu­ri hir­si­sei­näi­nen pirt­ti, kak­si ka­ma­ria, ruo­ka­huo­ne ja etei­nen. Naa­pu­rei­den va­lo­jen tui­ket­ta ei nä­ky­nyt. Kar­hun vi­hel­lyk­ses­tä ja kar­jun­nas­ta pu­hut­tiin. Huuh­ka­jat hu­hui­li­vat, ker­ran oli kuul­tu jopa ta­lon ka­tol­ta huuh­ka­jan ku­mea ää­ni. Se oli kuu­los­ta­nut ou­dol­ta.

Ke­vääl­lä käet kuk­kui­vat ym­pä­ri pel­lon­pien­ta­rei­ta. Läh­dim­me ker­ran sis­ko­ni kans­sa isot luu­dat kä­des­sä kä­keä et­si­mään. Ko­to­na äi­ti sän­täi­li hä­dis­sään, joko lap­set ek­syi­vät. Meil­lä oli se­li­tys val­mii­na pi­haan pa­la­tes­sa:

– Lä­het­tiin kah­to­maan kä­keä, kun se niin kau­niis­ti kuk­kuu. Me ei äi­tin luu­tia jä­te­tä.

Isän äi­ti, mum­mu­ni, oli kuol­lut jou­lu­vii­kol­la so­dan jäl­keen. Isä oli tul­lut hei­nän­ha­ku­mat­kal­ta ja pa­rah­ta­nut:

– Kuol­laan kaik­ki sa­maan lä­jään!

So­dan käy­neel­le me­ne­tyk­set tun­tui­vat ras­kai­ta. Ja oli­han poi­ka­kin ol­lut äi­dil­le ra­kas. Kun isä oli pa­lan­nut so­ta­reis­sul­ta ko­tiin, mum­mu oli pau­kut­ta­nut kä­si­ään yh­teen ja tois­tel­lut:

– Tuli toki poi­ka­ni kot­tiin!

Äi­dil­lä oli mi­ni­ä­nä ja emän­tä­nä ko­vas­ti työ­tä. Me lap­set olim­me pie­niä. Uk­ki sen ajan kie­len käy­tön mu­kaan hou­ra­si, poti siis muis­ti­sai­raut­ta. Se­däl­lä oli pit­käl­le eden­nyt keuh­ko­tau­ti. Hän oli ol­lut pa­ran­to­las­sa, mut­ta si­vii­lit oli pas­si­tet­tu sota-ai­ka­na ko­tiin, ei­kä hän sen koom­min hoi­toon läh­te­nyt. Hän kuo­li 43-vuo­ti­aa­na. Ter­veys­si­sar tuli avuk­si kul­jet­ta­maan hän­tä sai­raa­laan. Setä ta­lu­tet­tiin re­keen, mut­ta hän ei pys­ty­nyt hen­git­tä­mään tu­li­pa­lo­pak­ka­ses­sa. Maan­tiel­le oli mat­kaa kol­me ki­lo­met­riä. Oli pa­lat­ta­va pi­hal­ta ta­kai­sin. Isä vei­sa­si ter­veys­si­sa­ren kans­sa vir­siä kuo­lin­vuo­teen ää­rel­lä. Kuu­si­ruu­tuis­ten ik­ku­noi­den ta­ka­na hoh­ki lu­mis­ten kor­pi­met­sien hil­jai­nen tal­viyö.

Yh­te­nä vuon­na pirt­tiin oli ma­joi­tet­tu­na tois­ta­kym­men­tä sa­vot­ta­lais­ta. Ker­ros­sän­gyt oli ky­hät­ty raa­ka­lau­das­ta. Työn­joh­ta­ja asui ka­ma­ris­sa. ”Kämp­pä­uk­ko” läm­mit­ti sau­nan ja aut­toi ko­ti­töis­sä. Äi­ti lait­toi mie­hil­le ruu­an. Pit­kä­mat­ka­lai­set jäi­vät jos­kus py­hän ajak­si. Kah­den mie­hen vä­lil­lä tuli ker­ran rii­ta, mie­het oli­vat juo­vuk­sis­sa.

– Tap­pa­neet oli­si­vat toi­sen­sa, jos isä ei oli­si men­nyt vä­liin, muis­tan äi­din ker­to­neen. Mi­nul­la on ta­pauk­ses­ta mie­li­ku­va: mies re­pii toi­sen val­ke­aa pai­taa. Kie­len­käyt­tö oli var­maan sen mu­kais­ta.

Ker­ran syk­syl­lä isä niit­ti vii­kat­teel­la kau­raa tal­lin nur­kal­la. Par­vi muut­to­lin­tu­ja len­si pi­han yli.

– Kur­kia! huu­sin.

Isä ja sis­ko oli­vat eri miel­tä. Suu­tuin ja läh­din puu­lii­te­riin. Me­nin mö­köt­tä­mään hal­ko­pi­non pääl­le, ja sin­ne olin nu­kah­ta­nut. Al­koi kova et­sin­tä. Kun mi­nut löy­det­tiin, ma­ri­sin isäl­le, mik­si he ei­vät an­ta­neet mi­nun nuk­kua.

Pir­tin lat­ti­al­le on le­vi­tet­ty ka­pe­at pit­kät py­hä­ma­tot, isä avaa nurk­ka­hyl­lyl­lä ole­van ra­di­on. On ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen ai­ka. Pir­tis­sä on pyhä. Py­hän tun­tu täyt­tää koko pir­tin ka­tos­ta lat­ti­aan. Vaik­ka on ku­lu­nut yli 60 vuot­ta, pyhä tun­tuu ai­van sa­mal­ta.

Syys­ke­säl­lä nä­kee mo­nes­ti per­ho­sia, joi­den sii­vet ovat re­peil­leet. Ne ovat me­net­tä­neet sii­pien­sä ehey­den elä­män tais­te­lus­sa. Lin­nut ja su­den­ko­ren­not ovat yrit­tä­neet ne na­pa­ta. Ne len­tä­vät sil­ti.

Mi­ten loh­dul­lis­ta! Ei tar­vit­se ol­la vir­ta­vii­vai­nen ja ehyt. Sil­ti saa ja sil­ti jak­saa elää mo­nen­lais­ten muis­to­jen­sa kan­ta­ja­na ja kan­nat­te­le­ma­na.