Ajat­te­lin kir­joit­taa blo­gi­teks­tik­si je­re­mi­a­din. Elä­mä­ni on näet ol­lut vii­me syys­tal­ves­ta läh­tien ajoit­tain niin vai­ke­aa ja huol­ten täyt­tä­mää lä­hei­sen sai­ras­ta­es­sa. Ke­vään eris­tys vie­lä kyp­syt­ti ah­dis­ta­vaa tun­nel­maa. Ke­vääl­lä en aa­vis­ta­nut, et­tä kesä, joka ei muu­ten­kaan ole omin­ta ai­kaa­ni, kään­tyi­si mo­nin ver­roin ko­et­te­le­vam­mak­si vuo­de­na­jak­si.

Kui­ten­kin blo­gi­teks­tin pa­lau­tus­päi­vän jo li­pu­es­sa ohi pää­tin va­paut­taa it­se­ni edes kir­joit­ta­mat­to­muu­den syyl­li­syy­des­tä. En­sin pie­ni kä­ve­ly­lenk­ki raik­kaas­sa syys­tuu­les­sa ja sit­ten ko­neen ää­reen, tuli mitä tuli.

Mut­ta mitä sitä tyh­jää! Va­jo­sin soh­val­le tar­kis­ta­maan pu­he­li­mes­ta, on­ko THL aset­ta­nut mei­dän maa­kun­taam­me­kin mas­ki­suo­si­tus­ta. Luin val­ti­o­va­rain­mi­nis­te­ri­ön neu­vot­te­luis­ta ot­si­kot ja pari muu­ta asi­al­lis­ta uu­tis­ta. Lo­puk­si huo­ma­sin vei­vaa­va­ni au­ki vi­de­on, jos­sa val­ta­van ko­koi­nen mus­ta son­ni oli ka­ran­nut kar­ja­ti­lal­ta ja py­säyt­te­li ohi­kul­ke­vaa lii­ken­net­tä vier­to­lan­här­kä­läis­mäi­sel­lä ole­muk­sel­laan. Höh! Täl­lä me­nol­la mi­nus­ta ei oli­si je­re­mi­a­din ei­kä min­kään muun­kaan kir­joit­ta­jak­si! Aja­tuk­set ei­vät pysy ka­sas­sa.

Tun­tuu­kin sil­tä, et­tä ai­nut mikä tänä ke­sä­nä on py­sy­nyt ka­sas­sa, on tus­kal­lis­ten huol­ten ki­vi­röyk­kiö. Oli­sin pe­rä­ti nään­ty­nyt, el­lei Ke­sä­seu­ra­ra­di­on kaut­ta kuu­lu­tet­tu Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mi oli­si tul­lut niin alas ja niin pie­ni­nä mu­ru­si­na, et­tä mi­nä­kin ky­ke­nin ot­ta­maan sen vas­taan. Mo­nes­ti seu­ra­ra­di­on il­ta­har­tau­det oli­vat juu­ri noi­ta het­kiä.

Kii­tol­li­se­na ajat­te­len rak­kai­ta mat­ka­ys­tä­viä, jot­ka ovat py­sy­neet rin­nal­la, vaik­ka ah­dis­tu­nut ih­mi­nen saat­taa jos­kus ol­la – ai­na­kin it­se­ni olen sel­lai­sek­si tun­te­nut – tyl­sä, ra­sit­ta­va ja on­gel­mal­li­nen. So­kea Bar­ti­mai­os kuu­li Jee­suk­sen kul­ke­van ohi ja huu­si: ”Jee­sus, Daa­vi­din poi­ka, ar­mah­da mi­nua!” Vä­ki­jou­kos­sa oli muu­ta­mia, jot­ka me­ni­vät hä­nen luok­seen ja sa­noi­vat: ”Älä pel­kää. Nou­se, hän kut­suu si­nua.” Sel­lai­sil­ta ih­mi­sil­tä nuo ys­tä­vät ovat tun­tu­neet.

Läm­pi­min aja­tuk­sin ter­veh­din si­nua, joka ken­ties olet elä­nyt ku­lu­nut­ta, har­vi­nai­sen kuk­ke­aa ke­sää sa­man­kal­tai­sis­sa tun­nel­mis­sa. Olet tais­tel­lut ku­ris­ta­vaa pa­haa oloa vas­taan. Olet elä­nyt epä­tie­toi­suu­des­sa ja neu­vot­to­ma­na. Pu­he­li­men ää­ni on säi­käyt­tä­nyt. Tun­net ol­lee­si liki yli voi­mie­si tiu­kil­la. Seu­ra­ra­di­on oh­jel­mien kuun­te­le­mi­nen ei ole oi­kein on­nis­tu­nut, lau­lut ja vir­ret­kin ovat vä­lil­lä täyt­tä­neet mie­len omien mur­hei­den ja epäi­lys­ten ta­kia hai­ke­al­la su­rul­la. Vain yk­sin­ker­tai­nen, lem­peä ar­mon­saar­na on ky­en­nyt kos­ket­ta­maan.

Älä pel­kää, Va­pah­ta­ja kut­suu si­nua. Ja mi­nua, mei­tä kaik­kia. Hän kut­suu mei­tä joka päi­vä us­ko­maan ja luot­ta­maan hä­nen hy­vään huo­len­pi­toon­sa. ”Vaan sil­loin kuu­luu ää­ni Pai­me­nen, hän kut­suu mei­tä rak­kau­des­saan: Luok­se­ni tul­kaa, kaik­ki uu­pu­neet, en jätä tei­tä yk­sin mil­loin­kaan” (SL 367:3).

Tu­li­han syk­sy vii­mein, vuo­de­na­jois­ta pa­ras. Syk­sys­sä kaik­ki on kyp­sää ja vii­sas­ta. Ris­to Rasa to­te­aa ru­nos­saan jo­ten­kin niin, et­tä her­kim­min vais­to­aa sen ke­vään, jon­ka muut­to­lin­nun lau­lu tuo het­kek­si ta­kai­sin.

Maan, kos­te­an mul­lan ja mä­tä­ne­vien leh­tien tuok­su­es­sa syys­muut­ta­jan lau­lus­sa he­läh­tää ikui­sen ke­vään aa­vis­tus.